Luo­kan hei­ve­röi­sin poi­ka oli pääs­syt mu­kaan kou­lun jal­ka­pal­lo­jouk­ku­ee­seen. Jo­kai­ses­sa pe­lis­sä, jon­ka jouk­kue pe­la­si, oli po­jan isä kat­so­mas­sa ja kan­nus­ta­mas­sa. Ot­te­lu ot­te­lul­ta poi­ka ke­hit­tyi, ja pian hän­tä jo pyy­det­tiin pai­kal­li­seen ju­ni­o­ri­jouk­ku­ee­seen mu­kaan. Näis­sä­kin pe­leis­sä po­jan isä oli ai­na kat­so­mos­sa kan­nus­ta­mas­sa.

Muut jouk­ku­e­to­ve­rit al­koi­vat ka­deh­tia poi­kaa, jon­ka isä oli ai­na sa­tap­ro­sent­ti­ses­ti pe­leis­sä mu­ka­na, sääs­tä riip­pu­mat­ta. Jon­kin ajan ku­lut­tua poi­ka va­lit­tiin mu­kaan seu­ran edus­tus­jouk­ku­ee­seen. It­se hän ei osan­nut tuo­ta va­lin­taa odot­taa, ja sen vuok­si se oli hä­nel­le niin mie­lui­sa sekä tär­keä.

Isä kul­ki edel­leen kat­so­mas­sa ja kan­nus­ta­mas­sa kaik­ki poi­kan­sa pe­lit, ei­kä muu­kaan jouk­kue jää­nyt hä­nen kan­nus­tuk­ses­taan pait­si. Hä­nen koko sy­dä­mes­tään läh­te­vä roh­kai­se­mi­sen­sa ja ki­rit­tä­mi­sen­sä tu­li­vat kuu­lui­sak­si koko kat­so­mon vä­el­le. Ko­van har­joit­te­lun ja saa­mien­sa kan­nus­tus­ten myö­tä po­jas­ta ke­hit­tyi jouk­ku­een täh­ti­pe­laa­ja.

Erää­nä päi­vä­nä poi­ka ker­toi val­men­ta­jal­leen isän­sä kuol­leen. Su­rus­taan huo­li­mat­ta hän pyy­si pääs­tä pe­laa­maan. Pe­lin jäl­keen val­men­ta­ja ih­met­te­li, kuin­ka poi­ka oli pe­lan­nut pa­rem­min kuin ker­taa­kaan ai­em­min. ”Minä ha­lu­sin näyt­tää isäl­le­ni, kuin­ka hy­vin osaan pe­la­ta jal­ka­pal­loa”, vas­ta­si poi­ka val­men­ta­jal­le. ”Mut­ta isä­si on ol­lut kai­kis­sa pe­leis­sä kat­so­mos­sa mu­ka­na”, ih­met­te­li val­men­ta­ja po­jal­le. ”Niin on, mut­ta elä­es­sään hän oli so­kea. Tä­män pe­lin hän näki var­mas­ti!”

Täl­lai­sen ta­ri­nan olen jos­sain yh­tey­des­sä kuul­lut, ja se jäi muis­tii­ni elä­mään. Lie­nee­kö se ta­ri­na tot­ta vai ta­rua, sitä en osaa var­muu­del­la sa­noa.

Ih­mi­nen on kut­sut­tu ylis­tä­mään Ju­ma­lan ni­meä. Mo­nes­ti elä­mäs­sä on ti­lan­tei­ta, jois­sa se tun­tuu han­ka­lal­ta ja jopa mah­dot­to­mal­ta. Jee­sus voi an­taa meil­le nä­ke­vät sil­mät, kuu­le­vat kor­vat ja Ju­ma­lan te­ko­ja ylis­tä­vän kie­len. Jee­suk­sen teot to­dis­ta­vat hä­nen rak­kau­des­taan ja voi­mas­taan aut­taa hä­däs­sä ole­via ih­mi­siä. Ih­mi­sen va­ja­vai­suus ja ra­jal­li­suus päät­ty­vät ai­ka­naan, ja sil­loin me nä­em­me kirk­kaas­ti. Näin minä us­kon!