Kä­ve­len ka­dul­la omis­sa aja­tuk­sis­sa­ni, kun vas­taa­ni tu­lee tum­mai­hoi­nen eng­lan­tia pu­hu­va nai­nen mat­ka­lauk­ku­ja pe­räs­sään ve­tä­en. Hän on sel­väs­ti it­sel­leen ou­dos­sa kau­pun­gis­sa, näyt­tää osoi­tet­ta muis­ti­vih­kos­saan ja ky­syy sen si­jain­tia. En osaa opas­taa hän­tä ko­vin tar­kas­ti, mut­ta yri­tän neu­voa hä­nel­le tie­tä oi­ke­aan suun­taan.

Het­keä myö­hem­min näen hä­net uu­del­leen au­ton ik­ku­nas­ta sa­mas­sa kort­te­lis­sa, il­lan jo hä­mär­ty­es­sä, yhä­kin et­si­vän nä­köi­se­nä.

Jäin miet­ti­mään, löy­si­kö hän lo­pul­ta pe­ril­le ja kuin­ka oli­sin eh­kä voi­nut an­taa pa­rem­mat oh­jeet. Eh­kä hän sai li­sää neu­vo­ja jol­ta­kin toi­sel­ta vas­taan­tu­li­jal­ta. Eh­kä hän soit­ti jol­le­kin ja sai pa­rem­pia oh­jei­ta. Jäin vain toi­vo­maan pa­ras­ta.

Jäin myös miet­ti­mään tuon sa­tun­nai­sen vas­taan­tu­li­jan toi­min­ta­mal­lia. Vaik­ka juu­ri mi­nus­ta ei tuol­la ker­taa ol­lut suur­ta­kaan apua ek­syk­sis­sä ole­val­le lä­him­mäi­sel­le, hän toi­mi mie­les­tä­ni vii­saas­ti, kun ky­syi vas­taan­tu­li­joil­ta apua ja neu­voa.

Toi­mi­ko hän näin, kos­ka tuli toi­sen­lai­ses­ta kult­tuu­ri­pii­ris­tä?

Usein isom­mis­sa­kin elä­män on­gel­ma­ti­lan­teis­sa moni eri­tyi­ses­ti meis­tä suo­ma­lai­sis­ta ko­kee tär­ke­äk­si sel­viy­tyä yk­sin ja it­se­näi­ses­ti. Jo pelk­kä avun ky­sy­mi­nen saat­taa tun­tua lii­al­li­sel­ta toi­siin ri­pus­tau­tu­mi­sel­ta. Jos­ta­kin mei­hin on kas­va­nut kä­si­tys, et­tä yk­sin il­man apua sel­vi­ä­mi­nen ta­val­la tai toi­sel­la on ar­vo­kas­ta ja ta­voi­tel­ta­vaa.

Täl­lai­nen kä­si­tys on mie­les­tä­ni jo mo­nin ta­voin ai­kan­sa elä­nyt. Mei­dän on tar­peen luo­pua tur­has­ta yl­pey­des­tä ja il­man tois­ten apua pär­jää­mi­sen ihan­tees­ta ja kään­tyä koh­ti toi­si­am­me niin ilon kuin hä­dän­kin het­kel­lä.

Toi­vo ja us­ko ovat asi­oi­ta, jot­ka käyt­täy­ty­vät kuin yk­si­näi­nen puu nuo­ti­os­sa: Se sa­vu­aa ja ky­tee, mut­ta ei syty kun­nol­la pa­la­maan. Yh­des­sä tois­ten kans­sa elä­määm­me syt­tyy läm­mit­tä­vä, va­lai­se­va ja luok­seen kut­su­va liek­ki.

En­si sun­nun­tain teks­tit pu­hu­vat lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­ses­ta yh­tä pal­jon kuin oman it­sen ra­kas­ta­mi­ses­ta. Taus­tal­la on aja­tus, et­tä ra­kas­te­tuk­si ja hy­väk­sy­tyk­si tu­le­mi­nen syn­nyt­tää vas­ta­vuo­roi­suut­ta ja ha­lua ol­la ja­ka­mas­sa saa­maan­sa hy­vää eteen­päin. Näin te­ke­mäl­lä hyvä li­sään­tyy ei­kä vä­he­ne.

Kris­til­li­nen seu­ra­kun­ta on paik­ka, jos­sa ei tar­vit­se sel­vi­tä yk­sin. Myös Ruo­ve­del­lä seu­ra­kun­ta toi­mii, jot­ta löy­täi­sim­me tien tois­tem­me luok­se ja Ju­ma­lan luok­se.

Vaik­ka seu­ra­kun­nan toi­min­taa jou­du­taan jäl­leen so­peut­ta­maan tar­tun­ta­tau­din le­vi­ä­mi­sen ra­joit­ta­mi­sek­si, meil­lä Ruo­ve­del­lä on ti­la­va, viih­tyi­sä ja va­loi­sa kirk­ko, jon­ne on tur­val­lis­ta ko­koon­tua myös poik­keuk­sel­li­si­na ai­koi­na.

Myös Ju­ma­la it­se roh­kai­see mei­tä tur­vau­tu­maan hä­neen Raa­ma­tun ja­kees­sa, jota on Ju­ma­lan pu­he­lin­nu­me­rok­si­kin kut­sut­tu: ”Huu­da mi­nua avuk­si hä­dän päi­vä­nä! Minä pe­las­tan si­nut, ja sinä kun­ni­oi­tat mi­nua.” (Psal­mi 50:15)