Meil­lä on kuin on­kin yh­teis­kun­ta. Ja sitä tar­vi­taan. Yh­teis­kun­ta on näyt­tä­nyt vii­me ai­koi­na voi­man­sa, ku­kaan kun ei sel­viä pan­de­mi­as­ta yk­sin. Ei­kä ku­kaan pys­ty huo­leh­ti­maan ter­vey­des­tään il­man mui­den vas­tuul­li­suut­ta.

Suo­ma­lai­set ovat nou­dat­ta­neet vi­ra­no­mais­ten mää­räyk­siä ja ra­joi­tuk­sia erit­täin tun­nol­li­ses­ti. Se on suu­ri yl­pey­de­nai­he koko kan­sa­kun­nal­le. Se on myös mah­dol­lis­ta­nut siir­ty­män lie­vim­pien ra­joi­tus­ten pa­riin ke­säk­si. Mikä tuot­taa hy­vää kai­kil­le ja tuot­taa hy­vää yh­teis­kun­nal­le. Tur­haan et­te ole ol­leet tun­nol­li­sia ja kuu­li­ai­sia.

Eri­tyis­kii­tok­sen an­sait­se­vat tie­tys­ti epi­de­mi­a­san­ka­rit, ku­ten ruo­ka­kaup­pi­aat ja kau­pan kas­sat. He ovat pi­tä­neet yh­teis­kun­nan ra­ken­teet pys­tys­sä läpi epi­de­mia-ajan.

Tä­män pi­ru­lai­sen kans­sa kamp­pai­lu on va­li­tet­ta­vas­ti vain ma­ra­ton, jos­ta on juos­tu vas­ta 5–10 ki­lo­met­riä. Nyt on ai­ka ve­tää hie­man hen­keä ja naut­tia ke­vääs­tä ja ke­säs­tä täs­sä uu­des­sa nor­maa­lis­sa. Ko­via tai­pa­lei­ta on vie­lä tie­dos­sa.

Syk­syl­lä lie­nee edes­sä hyy­tä­vät ajat. Var­si­nai­nen ta­lous­ku­ri­mus al­kaa sil­loin to­den te­ol­la. Sii­nä mei­dän yh­teis­kun­tam­me vas­ta mi­ta­taan. Pe­las­tus ei löy­dy las­ten­las­tem­me ve­ron­mak­sus­ta eli jul­ki­ses­ta vel­ka­ra­has­ta, vaan yh­teis­kun­nan pi­tää pys­tyä jo­hon­kin muu­hun.

Pal­jon on nyt teh­ty ver­tai­lu­ja 1990–lu­vun la­maan. Sil­loin­kin val­tio teki el­vy­tys­toi­mia. La­man pa­him­pi­na vuo­si­na val­ti­on bud­je­tis­ta lä­hes puo­let ka­tet­tiin vel­ka­ra­hal­la, ja vai­ke­a­na vuo­te­na 1992 koko brut­to­kan­san­tuot­tees­ta käy­tet­tiin kol­ma­so­sa so­si­aa­li­tur­va­me­noi­hin. La­mas­ta Suo­mi sel­vi­si, vaik­ka­kin iso osa ra­hois­ta käy­tet­tiin pank­ki­tu­keen, mikä ai­heut­ti oi­keu­tet­tua kat­ke­ruut­ta.

Suo­mi on pie­ni maa, pie­ni kan­sa. Ke­tään ei ole va­raa heit­tää yli lai­dan.

Sen si­jaan la­mas­ta nou­se­mi­nen ei su­ju­nut yh­tä hy­vin. Ni­me­no­maan 1990–lu­vun jäl­kim­mäi­si­nä vuo­si­na tu­ki­riip­pu­vais­ten mää­rä kas­voi mer­kit­tä­väs­ti, yhä use­am­pi jäi elä­mäs­sään riip­pu­vai­sik­si eri­lai­sis­ta so­si­aa­li­tuis­ta. Tämä ei ole pe­rus­tur­va­jär­jes­tel­mäm­me tar­koi­tus, sen tar­koi­tus on nos­taa ih­mi­nen ta­kai­sin ja­loil­leen is­kun jäl­keen. Vie­lä koh­ta­lok­kaam­paa on se, et­tä tuol­loin al­koi yli­su­ku­pol­vi­sen syr­jäy­ty­mis­ke­hi­tyk­sen kas­vu.

Tä­hän ei ole tois­ta ker­ta va­raa. Suo­mi on pie­ni maa, pie­ni kan­sa. Ke­tään ei ole va­raa heit­tää yli lai­dan. Kaik­kia tar­vi­taan yh­tei­sen isän­maan ra­ken­ta­mi­ses­sa. Täs­sä mei­dän on on­nis­tut­ta­va.

Ta­voit­teen an­taa apos­to­li Paa­va­li. Hän ku­va­si hy­vän yh­teis­kun­nan ole­van sel­lai­nen, mis­sä ”Sil­lä, joka oli koon­nut pal­jon, ei ol­lut lii­kaa, ei­kä sil­tä, joka oli koon­nut vä­hän, puut­tu­nut mi­tään” (2. Kor. 8:15).

Tätä ta­voi­tel­kaam­me, sil­lä yh­des­sä mei­dän on tul­ta­va krii­sis­tä ulos. Yh­teis­kun­ta­na.