Py­häin­päi­vä on kai­pauk­sen päi­vä. Se on kii­tol­li­suu­den päi­vä. Se on mur­tu­neen mie­len ja sär­ky­neen sy­dä­men päi­vä.

Mat­ka rak­kaan hau­dal­le on pit­kä ja vie­lä pi­dem­pi ta­kai­sin. Hau­dal­le sy­ty­tet­ty kynt­ti­lä tuo het­kek­si va­loa pi­mey­den kes­kel­le. Liek­ki le­pat­taa rak­kaut­ta, joka ei kos­kaan kuo­le.

Se heh­kuu muis­to­ja kyy­nel­po­lul­lem­me.

Kynt­ti­län liek­ki muis­tut­taa mei­tä myös Ju­ma­lan to­del­li­suu­des­ta ja hä­nen läs­nä­o­los­taan elä­mäs­säm­me. Ju­ma­lan liek­ki on rak­kau­den liek­ki, ar­mon ja loh­du­tuk­sen tuli, joka ei kos­kaan sam­mu.

Ju­ma­la on mei­tä lä­hel­lä, mei­dän kans­sam­me ja meis­sä Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta. Hän vah­vis­taa mei­tä ja joh­dat­taa elä­mäs­sä eteen­päin.

Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut rak­kaam­me elä­män ve­den läh­teil­le. Hän on ot­ta­nut pois ki­vut ja sai­rau­det ja pyyh­ki­nyt kaik­ki kyy­ne­leet hei­dän sil­mis­tään.

Lau­lus­sa Kris­tal­li­vir­ta sa­no­taan ”Siel­lä saan näh­dä kas­vot Her­ran, kirk­kau­des­sa lois­tos­saan. Sil­loin en muis­ta kyy­nel­pol­ku­ja­ni, Hän­tä kun yk­sin kat­son vaan. Oi Jee­sus joh­da, kan­na, vie pe­ril­le, kris­tal­li­vir­ran ran­nal­le.”

Au­li Num­men­maa

di­a­ko­nis­sa