En­si sun­nun­tai­ta kut­su­taan kir­kos­sam­me kynt­ti­län­päi­väk­si. Nimi tu­lee jo niin­kin kau­kaa kuin kes­ki­a­jal­ta, jol­loin kynt­ti­län­päi­vä­nä vi­hit­tiin käyt­töön vuo­den ai­ka­na kir­kos­sa käy­tet­tä­vät kynt­ti­lät.

Voi vain ku­vi­tel­la kes­ki­ai­kai­sen kir­kon pi­mey­den il­man kynt­ti­löi­den tuo­maa va­loa.

Ke­nel­le ta­han­sa meis­tä elä­mä voi vä­lil­lä näyt­tää pi­me­än puo­len­sa, ai­hei­ta riit­tää lo­put­to­miin.

Pi­meä saat­taa tun­tua to­del­la pit­käl­tä ajal­ta ja se voi sik­si vie­dä voi­mat het­kel­li­ses­ti tai pit­käk­si ai­kaa. Ih­mi­sel­tä vaa­tii pal­jon, et­tä hän jak­saa yrit­tää sin­ni­tel­lä voi­mil­la, joi­ta ei tun­nu löy­ty­vän.

Vä­lil­lä tun­tuu sil­tä, et­tä elä­mä kes­kit­tyy sel­vi­ä­mi­seen. Kun sel­vi­än täs­tä ja täs­tä, sit­ten hel­pot­taa. Kun jak­san vie­lä tä­män, sit­ten on ai­na­kin yk­si huo­li pois. En­tä sit­ten, kun ei enää jak­sa kek­siä sel­viy­ty­mis­tai­ko­ja, kun elä­mä ei enää tun­nu mie­lek­kääl­tä, omal­ta elä­mäl­tä, jo­hon voi vai­kut­taa.

Em­me ai­na­kaan ole ai­van yk­sin. Kris­tus on kans­sam­me sii­tä huo­li­mat­ta, vaik­ka tun­ti­sim­me it­sem­me kuin­ka on­net­to­mak­si ja toi­vot­to­mak­si. Olem­me kuin suu­res­sa pi­me­äs­sä ti­las­sa, jos­sa pa­laa nuo siu­na­tut kynt­ti­lät, jot­ka tuo­vat va­loa ja toi­voa. Kris­tus on Ju­ma­lan siu­naa­ma valo, joka val­voo vie­rel­läm­me pi­me­äs­sä. Hän se kirk­kaus, jon­ka nä­em­me kat­so­es­sam­me al­haal­ta ylös tai­vaal­le. Luo­te­taan.

Au­li Num­men­maa

di­a­ko­nis­sa