Kris­tuk­sen ku­nin­kuu­den juh­lan evan­ke­liu­mik­si kirk­ko on va­lin­nut Jee­suk­sen ku­vauk­sen vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta. Evan­ke­liu­mi Mat­teuk­sen mu­kaan 25: 31–46. Sil­loin Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee kirk­kau­des­saan ja aset­tuu kirk­kau­den val­tais­tui­mel­le. Kaik­ki se eteen ko­koon­tu­neet kan­sat tun­nus­ta­vat, et­tä hän on maa­il­man­kaik­keu­den ku­nin­gas.

Jee­suk­sen ku­vauk­ses­ta käy il­mi, et­tä ih­mi­nen tu­lee tuo­mi­tuk­si sen mu­kaan, min­kä ver­ran hä­nel­lä on rak­kaut­ta ja rak­kau­den puu­tet­ta. Se, joka osoit­taa rak­kaut­ta, saa ian­kaik­ki­sen elä­män. Se, joka on ol­lut rak­kau­de­ton, aje­taan pois ian­kaik­ki­seen ran­gais­tuk­seen. Rak­kau­det­to­muus, jos­ta Jee­sus pu­huu, ei ole sitä, et­tä on mur­han­nut jon­kun tai edes haa­voit­ta­nut tai lou­kan­nut lä­him­mäis­tä. Rak­kau­den vas­tai­set syn­nit, jot­ka Jee­sus mai­nit­see, ei­vät ole var­si­nai­sia te­ko­ja vaan lai­min­lyön­te­jä: ih­mi­nen tie­si, et­tä vaik­ka lä­him­mäi­nen oli näl­käi­nen, hän ei teh­nyt mi­tään asi­an hy­väk­si, et­tä hän sai­si ruo­kaa. Hän ei myös­kään vä­lit­tä­nyt niis­tä, jot­ka oli­vat van­ki­las­sa. Hä­nel­lä on ol­lut vain vä­hän huo­no­muis­ti­suut­ta, niin­kö?

Vaa­ti­mus, jota Jee­sus meil­tä odot­taa, on ai­no­as­taan rak­kaus. Tätä koh­taa on sa­not­tu kris­ti­nus­kon maal­lis­tu­neim­mak­si koh­dak­si. Vain lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen­ko riit­tää? Vaik­ka tämä tun­tuu ko­vin yk­sin­ker­tai­sel­ta, ei pidä unoh­taa, et­tä mei­dän tu­lee ai­na ja kaik­ki­al­la toi­mia Jee­suk­sen ope­tus­ten mu­kaan. Kun olem­me kuul­leet Kris­tuk­sen sa­nat ja olem­me kas­tet­tu­ja Jee­suk­seen Kris­tuk­seen, mei­dän tu­li­si myös käyt­täy­tyä sen mu­kaan. On pal­jon ih­mi­siä jot­ka ei­vät vie­lä ole kuul­leet hä­nen sa­naan­sa ja hei­dän us­ko­aan. Mei­dän ei tule mi­ta­ta ei­kä ar­vi­oi­da, vaan ker­toa heil­le, mitä it­se Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta olem­me kuul­leet.

Vii­mei­nen tuo­mio kos­kee siis en­si kä­des­sä sitä asen­net­ta, jon­ka ih­mi­nen on ot­ta­nut Jee­suk­sen ope­tus­lap­sia, mei­tä kaik­kia ih­mi­siä, koh­taan: on­ko hän ot­ta­nut hei­dät vas­taan rak­kau­del­la, on­ko hän an­ta­nut heil­le syö­tä­vää ja juo­ta­vaa, on­ko hän vie­rail­lut hei­dän luo­naan van­ki­las­sa, kun hei­tä ”vai­not­tiin van­hurs­kau­den täh­den” (Matt 5:10)? Ar­mah­ta­vai­suu­del­la, jota osoi­te­taan Jee­suk­sen ope­tus­lap­sia koh­taan, saa­vu­te­taan hä­net it­sen­sä.

Ei siis kuu­lu spe­ku­loi­da, kuin­ka moni tu­lee sei­so­maan Jee­suk­sen oi­ke­al­la puo­lel­la ja kuin­ka mon­ta hä­nen va­sem­mal­la puo­lel­laan. Olen­nais­ta on, et­tä me, jot­ka tä­nään kuu­lem­me tä­män evan­ke­liu­min, osoi­tam­me ar­mah­ta­vai­suut­ta ja rak­kaut­ta kaik­kia kär­si­viä koh­taan, sen ta­kia, et­tä he ovat Kris­tuk­sen ope­tus­lap­sia tai heis­tä voi tul­la sel­lai­sia.

Se, et­tä Jee­sus on niin sy­väs­ti so­li­daa­ri­nen ih­mis­ten kans­sa, se on jo­ta­kin us­ko­ma­ton­ta. Se kuu­luu Ju­ma­lan rak­kau­den kä­sit­tä­mät­tö­myy­teen