Et­sin nuo­re­na ko­vas­ti elä­män tar­koi­tus­ta tai mer­ki­tys­tä. Ajat­te­lin, et­tä tääl­lä maa­pal­lol­la tal­lus­te­lun tar­koi­tuk­se­na ei voi ol­la pel­käs­tään työn löy­tä­mi­nen, mu­ka­van asun­non hank­ki­mi­nen ja ken­ties oman per­heen saa­mi­nen. Vaik­ka ne oli­si­vat­kin tär­kei­tä, en us­ko­nut nii­den täyt­tä­vän tar­vet­ta löy­tää elä­män tar­koi­tus. Oli ol­ta­va jo­tain suu­rem­paa tai ikui­sem­paa, kau­as­kan­toi­sem­paa.



Jos­sain vai­hees­sa ylä­as­tei­käi­si­nä kier­sim­me ys­tä­vä­ni kans­sa eri luo­kis­sa ker­to­mas­sa koe-eläin­ten kär­si­myk­sis­tä. Sil­lä tun­tui ole­van mer­ki­tys­tä: puo­lus­tim­me puo­lus­tus­ky­vyt­tö­miä, kär­si­viä eläi­miä. Et­sin­tä kui­ten­kin jat­kui yhä.

Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­lon mah­dol­li­suus al­koi pyö­riä mie­les­sä­ni. Joku on suun­ni­tel­lut ja luo­nut tä­män ih­meel­li­sen maa­il­man ja maa­il­man­kaik­keu­den; sen suh­teen ei ol­lut mie­les­tä­ni mi­tään epä­sel­vää. Mil­lai­nen Luo­ja tai Ju­ma­la sit­ten voi­si ol­la? Seu­ra­kun­nan nuor­te­nil­lois­sa koin jos­kus eri­tyis­tä, sy­vää rau­haa. Ajoit­tain tun­sin kui­ten­kin, et­tä en ole riit­tä­vän hyvä Ju­ma­lal­le. Toi­si­naan taas ka­pi­na­mie­li nou­si, ja pää­tin, et­tä en suos­tu muot­tiin. La­ven­sin tai muok­ka­sin ju­ma­la­ku­vaa­ni tah­to­ni ja toi­vei­de­ni mu­kaan etee­ri­sem­mäk­si, ra­jat­to­mam­mak­si ja la­ve­am­mak­si. Tur­vau­duin hä­neen ai­na hä­tä­ti­lan­teis­sa. Aloin ol­la taas hu­kas­sa ja ah­dis­tu­nut it­se­muo­vaa­ma­ni ju­ma­lan kans­sa.

Lo­pul­ta suos­tuin pyy­tä­mään ja ru­koi­le­maan, et­tä jos olet oi­ke­as­ti ole­mas­sa, Ju­ma­la, tule elä­mä­ni po­mok­si, ja ota oh­jat. Hän vas­ta­si heti: sa­ma­na päi­vä­nä sain men­nä ti­lai­suu­teen, jos­sa puo­les­ta­ni ru­koil­tiin, ja sain ym­mär­tää, et­tei ole kyse sii­tä, mil­lai­nen minä olen, vaan sii­tä, mil­lai­nen Hän on.

Vie­lä­kään en ym­mär­rä lä­hes­kään kaik­kea, mut­ta saan luot­taa sii­hen, et­tä Raa­ma­tus­sa meil­le on il­moi­tet­tu kaik­ki se, mikä mei­dän on syy­tä tie­tää hen­gel­li­sis­tä asi­ois­ta.

Raa­mat­tu ker­too, kuin­ka ope­tus­lap­set­kin oli­vat jos­kus häm­men­ty­nei­tä ja epäi­le­viä. Tuol­lai­sel­la het­kel­lä Jee­sus ky­syi heil­tä:

”Tah­dot­te­ko te­kin men­nä pois?” Si­mon Pie­ta­ri vas­ta­si hä­nel­le: ”Her­ra, ke­nen tykö me me­ni­sim­me? Si­nul­la on ian­kaik­ki­sen elä­män sa­nat …” (Joh. 6: 67 – 68, v. 1938 kään­nös).

Hy­vää ja Tai­vaan Isän siu­naa­maa syk­syä si­nul­le ja lä­hei­sil­le­si!

Päi­vi Vuo­ri­nen

di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä

Ylö­jär­ven seu­ra­kun­ta/ Ku­run kap­pe­li­seu­ra­kun­ta