Juk­ka Hei­nä­mä­ki in­nos­tui kan­san­tans­sis­ta 14-vuo­ti­aa­na. Sil­loin he­rä­tet­tiin hen­kiin Te­rä­lah­den nuo­ri­so­seu­ra, joka pian vaih­toi ni­men­sä Kan­ta-Teis­kon nuo­ri­so­seu­rak­si.

– Ky­län ty­töt ja po­jat läh­ti­vät 1970-lu­vun puo­len­vä­lin jäl­keen mu­kaan kan­san­tans­si­toi­min­taan, ker­too Hei­nä­mä­ki.

Vai­ku­tus­ta oli sil­lä­kin, et­tä oli hy­vät oh­jaa­jat ja hy­vää po­ruk­kaa, jos­sa oli mu­ka­va ol­la.

Hiu­kan al­le pa­ri­kymp­pi­se­nä Hei­nä­mä­ki al­koi it­se oh­ja­ta ja kou­lut­taa.

– Toi­min maa­kun­nal­li­se­na oh­jaa­ja­na, eli kier­sin eri puo­lel­la Pir­kan­maa­ta opet­ta­mas­sa kan­san­tans­sia ja tein ko­re­og­ra­fi­oi­ta.

1980-lu­vul­la Kan­ta­var­vas-ryh­mä ke­hit­tyi laa­duk­kaak­si tans­si­ryh­mäk­si, joka teki esiin­ty­mis­mat­ko­ja USA:ssa ja eri puo­lil­la Eu­roop­paa.

Pis­pa­lan Sot­tii­siin Hei­nä­mä­ki tuli töi­hin 1989 ja on toi­mi­nut ta­pah­tu­ma­ko­ko­nai­suu­den ve­tä­jä­nä.

Pis­pa­lan Sot­tii­sin rin­nal­la on ke­hit­ty­nyt Folk­lan­dia-ris­tei­ly, joka pi­de­tään tam­mi­kuus­sa.

Näen sen vah­vuu­te­na.

Yk­si Folk­lan­di­an 50 yh­teis­työ­kump­pa­neis­ta yh­teis­kump­pa­neis­ta on Kaus­ti­nen Folk Mu­sic Fes­ti­val.

Yh­teis­työ Kaus­ti­sen ja eri toi­mi­joi­den kans­sa on tii­vis­tä. 

– Olem­me ol­leet tois­tem­me tu­ke­na hen­ki­ses­ti, on ja­et­tu aja­tuk­sia ja pi­det­ty yh­tei­siä se­mi­naa­re­ja. Em­me koe toi­si­am­me kil­pai­li­joi­na, vaan jaam­me kol­le­gi­aa­lis­ta tu­kea am­mat­ti­mai­seen ta­pah­tu­mien jär­jes­tä­mi­seen. Näen sen vah­vuu­te­na.

Yh­teis­työ pe­rus­tuu pit­kä­ai­kai­seen luot­ta­muk­seen. Jos toi­sel­la me­nee hy­vin, sil­loin toi­sel­la­kin me­nee hy­vin.

Em­me ha­lua mu­se­oi­da kan­san­mu­siik­ki­kult­tuu­ria.

Ko­ro­na-ajan jäl­kei­sen not­kah­duk­sen jäl­keen har­ras­ta­ja­mää­rät ovat li­sään­ty­neet, mikä nä­kyy myös ta­pah­tu­mien osal­lis­tu­ja­mää­ris­sä.

– Kan­san­mu­sii­kil­le ja -tans­sil­le on omi­nais­ta, et­tä am­mat­ti­lai­set ja alan har­ras­ta­jat te­ke­vät tosi vah­vaa yh­teis­työ­tä kes­ke­nään.

Hei­nä­mä­ki ar­vi­oi, et­tä yh­teis­kun­nas­sa ha­lu­taan täl­lä het­kel­lä men­nä juu­ril­le ja tu­tus­tua sii­hen, mitä on jos­kus ai­kai­sem­min teh­ty ja ke­hit­tää sitä eteen­päin.

Suun­taus näyt­tää ole­van pa­rem­min­kin, et­tä kan­san­tans­si ja kan­san­mu­siik­ki ovat jal­kau­tu­mas­sa suo­ma­lai­seen yh­teis­kun­taan si­säl­le hy­vin vah­vas­ti, ja et­tä nuo­ret ja lap­set sekä nuo­ret ai­kui­set löy­tä­vät sen, naut­ti­vat sii­tä ja ovat yl­pei­tä omas­ta pe­rin­tees­tään

– Em­me ha­lua mu­se­oi­da kan­san­mu­siik­ki­kult­tuu­ria, vaan et­tä se oli­si ajas­sa elä­mis­tä ja ke­hit­ty­vää.

Ylei­nen haas­te koko kult­tuu­ri­ken­täl­le on val­lit­se­va ta­lous­ti­lan­ne. 

Hei­nä­mä­ki ar­vi­oi, et­tä ta­lou­den kans­sa jou­du­taan pin­nis­te­le­mään.

– Kos­ka em­me ole pel­käs­tään jul­ki­sen ra­hoi­tuk­sen va­ras­sa, niin me kyl­lä to­den­nä­köi­ses­ti sel­vi­tään. Sit­ten pi­tää ol­la vä­hän sitä luo­vuut­ta, rat­kai­su­ja kyl­lä löy­de­tään.

Tapio Wirkkalan suunnitteleman pari kiloa painavan veistoksen materiaalina on kaustislainen liuskekivi.

Jukka Heinämäki

Hei­nä­mä­ki nä­kee pal­kin­non elä­män­työ­pal­kin­to­na pit­kä­ai­kai­ses­ta työs­tä.

– Se läm­mit­tää, et­tä pal­kin­to on tul­lut alan si­säl­tä. Se on ar­vos­tuk­sen osoi­tus, kyl­lä se sil­lä lail­la mer­kit­see tosi pal­jon.

Veis­tos on var­sin rei­lun ko­koi­nen, alun pe­rin Ta­pio Wirk­ka­lan suun­nit­te­le­ma. Pari ki­loa pai­na­van veis­tok­sen ma­te­ri­aa­li­na on kaus­tis­lai­nen lius­ke­ki­vi.  

– Sii­hen liit­tyy sa­non­ta, et­tä Kaus­ti­sel­la ki­vet­kin soi­vat.

Yk­sit­täi­sil­le hen­ki­löil­le an­net­ta­vat pal­kin­not ker­to­vat hy­väs­tä yh­teis­työ­voi­mas­ta.

– Ei voi sa­noa kos­kaan, et­tä yk­si ih­mi­nen oli­si asi­oi­ta yk­sis­tään teh­nyt, vaan kyl­lä sii­nä on iso jouk­ko te­ki­jöi­tä mu­ka­na. Pal­kin­to kuu­luu koko yh­tei­söl­le.