Ko­ro­na­pan­de­mi­an pa­him­pien aal­lon­poh­jien ai­kaan ylis­tet­tiin mat­kus­ta­mat­to­muut­ta. Pu­hut­tiin elin­ta­son kar­si­mi­ses­ta, yk­sin­ker­tais­ta­mi­ses­ta, oman pai­kal­li­sen kult­tuu­rin ar­vos­ta­mi­ses­ta. Ke­ro­sii­nin ym­pä­ris­tö­vai­ku­tuk­sis­ta, tu­ris­min tu­hoi­suu­des­ta mat­ka­koh­tei­den luon­nol­le ja kult­tuu­ril­le.

Mo­net he­rä­si­vät ky­see­na­lais­ta­maan ai­nai­sen pa­kon läh­teä hi­koi­le­maan täy­teen ah­det­tui­hin, yli­hin­tai­siin tu­ris­ti­koh­tei­siin. Ran­noil­le, joil­la lil­luu muo­vi­jä­tet­tä kun­nes sii­voo­jat tu­le­vat ne en­nen en­sim­mäi­siä ui­ma­rei­ta ke­rää­mään. Mo­nu­men­teil­le, jot­ka tu­ris­mi lo­pul­ta tu­ho­aa.

Ne pu­heet ovat nyt his­to­ri­aa. Len­not ja lai­vat täyt­ty­vät ko­ke­mus­ten ja läm­mön näl­käi­sis­tä suo­ma­lai­sis­ta. Taas mat­kus­te­taan kuin vii­meis­tä päi­vää. Ja vii­mei­nen päi­vä nyt on­kin.

So­dan, pan­de­mi­an ja ener­gi­ak­rii­sien ta­ka­na kuu­des su­ku­puut­to­aal­to ku­roo kii­rees­ti vä­li­mat­kaa ho­tel­lin ui­ma-al­taal­la pols­ki­vaan ih­mi­seen. Vaik­ka kuin­ka um­mis­tam­me sil­mäm­me, tun­nem­me Eu­roo­pan tap­pa­vat hel­le­aal­lot nis­kas­sam­me, kuu­lem­me hil­jen­ty­nei­den ko­ti­met­sien tyh­jyy­den. Jos­sain ko­ko­nai­set ky­lät au­ti­oi­tu­vat, kos­ka nii­den alu­eel­ta ka­to­a­vat elä­mi­sen edel­ly­tyk­set.

Mut­ta äk­ki­läh­döt ovat edel­leen edul­li­sia. Maa­il­man elä­mys­buf­fet on vie­lä­kin joil­le­kin etuo­i­keu­te­tuil­le au­ki. Pöy­tä­lii­nan al­le la­kais­taan kii­reen vilk­kaa kaik­ki se, joka sai­si jo­kai­sen ky­see­na­lais­ta­maan oi­keu­ten­sa is­tua täs­sä buf­fe­tis­sa.

Kun tar­peek­si kau­an mat­kus­taa, tu­lee mat­kus­ta­mi­ses­ta­kin ar­kea.

Olen mat­kus­ta­nut elä­mäs­tä­ni use­am­man vuo­den. Sik­si tie­dän­kin, et­tä mat­kus­ta­mi­nen on ai­na poh­jim­mil­taan es­ka­pis­mia. Mitä ta­han­sa mat­kal­le pa­ke­nee­kaan, löy­tää sen heti pa­lat­tu­aan en­ti­sen­lai­se­na. Jos viet­tää mat­ka­koh­tees­sa tar­peek­si kau­an ai­kaa, löy­tää sa­man asi­an mitä to­den­nä­köi­sem­min siel­tä.

Kun tar­peek­si kau­an mat­kus­taa, tu­lee mat­kus­ta­mi­ses­ta­kin ar­kea. Ek­so­tiik­ka ka­to­aa ja pal­jas­taa ta­ka­naan pii­les­kel­leen ta­va­no­mai­suu­den. On koh­dat­ta­va raa­ka to­tuus: jos oma ar­ki ei suo elä­jäl­leen elä­myk­siä ja täyt­ty­mys­tä, nii­tä on tur­ha mis­tään muu­al­ta läh­teä ha­ke­maan.

Ta­pa­sin vas­ti­kään hyön­teis­tut­ki­jan, joka oli ko­ke­nut mitä us­ko­mat­to­mam­pia seik­kai­lu­ja ja mat­kus­ta­nut liki kai­kis­sa maa­il­man mais­sa. Hä­nen työ­huo­neen­sa sei­näl­lä oli kart­ta, jo­hon oli mus­tal­la mer­kit­ty maat, jois­sa tut­ki­ja ei vie­lä ol­lut käy­nyt. Nii­tä ei ol­lut mon­taa.

Ky­syin, mil­loin tut­ki­ja ai­koi taas mat­kus­taa. Hän vil­kai­si kart­taa ja huo­kai­si. Sit­ten hän kai­voi ko­ko­el­mas­taan kop­pa­kuo­ri­ai­sen, joka elää 17 vuot­ta touk­ka­na syö­den sa­maa la­ho­puu­ta. Erää­nä päi­vä­nä tou­kas­ta tu­lee kuo­ri­ai­nen ja se elää kak­si vuo­ro­kaut­ta puun ul­ko­puo­lel­la et­sien kump­pa­nia ja vält­tä­en syö­dyk­si tu­le­mis­ta. Sit­ten kuo­ri­ai­nen kuo­lee.

Tut­ki­ja osoit­ti kuo­ri­ais­ta ja sa­noi, et­tä kuo­ri­ai­nen oli opet­ta­nut hä­nel­le jo­tain eri­tyi­sen tär­ke­ää: 17 vuot­ta iä­ni­kui­sen sa­maa la­ho­puu­ta on elä­män ydin. Kak­si vuo­ro­kaut­ta au­rin­gos­sa sil­män­rä­päys en­nen kuo­le­maa.

Kir­joit­ta­ja on ilon­pi­laa­mis­ta har­ras­ta­va tu­le­vai­suu­den­tut­ki­ja