Kolumni
Koronapandemian pahimpien aallonpohjien aikaan ylistettiin matkustamattomuutta. Puhuttiin elintason karsimisesta, yksinkertaistamisesta, oman paikallisen kulttuurin arvostamisesta. Kerosiinin ympäristövaikutuksista, turismin tuhoisuudesta matkakohteiden luonnolle ja kulttuurille.
Monet heräsivät kyseenalaistamaan ainaisen pakon lähteä hikoilemaan täyteen ahdettuihin, ylihintaisiin turistikohteisiin. Rannoille, joilla lilluu muovijätettä kunnes siivoojat tulevat ne ennen ensimmäisiä uimareita keräämään. Monumenteille, jotka turismi lopulta tuhoaa.
Ne puheet ovat nyt historiaa. Lennot ja laivat täyttyvät kokemusten ja lämmön nälkäisistä suomalaisista. Taas matkustetaan kuin viimeistä päivää. Ja viimeinen päivä nyt onkin.
Sodan, pandemian ja energiakriisien takana kuudes sukupuuttoaalto kuroo kiireesti välimatkaa hotellin uima-altaalla polskivaan ihmiseen. Vaikka kuinka ummistamme silmämme, tunnemme Euroopan tappavat helleaallot niskassamme, kuulemme hiljentyneiden kotimetsien tyhjyyden. Jossain kokonaiset kylät autioituvat, koska niiden alueelta katoavat elämisen edellytykset.
Mutta äkkilähdöt ovat edelleen edullisia. Maailman elämysbuffet on vieläkin joillekin etuoikeutetuille auki. Pöytäliinan alle lakaistaan kiireen vilkkaa kaikki se, joka saisi jokaisen kyseenalaistamaan oikeutensa istua tässä buffetissa.
Kun tarpeeksi kauan matkustaa, tulee matkustamisestakin arkea.
Olen matkustanut elämästäni useamman vuoden. Siksi tiedänkin, että matkustaminen on aina pohjimmiltaan eskapismia. Mitä tahansa matkalle pakeneekaan, löytää sen heti palattuaan entisenlaisena. Jos viettää matkakohteessa tarpeeksi kauan aikaa, löytää saman asian mitä todennäköisemmin sieltä.
Kun tarpeeksi kauan matkustaa, tulee matkustamisestakin arkea. Eksotiikka katoaa ja paljastaa takanaan piileskelleen tavanomaisuuden. On kohdattava raaka totuus: jos oma arki ei suo eläjälleen elämyksiä ja täyttymystä, niitä on turha mistään muualta lähteä hakemaan.
Tapasin vastikään hyönteistutkijan, joka oli kokenut mitä uskomattomampia seikkailuja ja matkustanut liki kaikissa maailman maissa. Hänen työhuoneensa seinällä oli kartta, johon oli mustalla merkitty maat, joissa tutkija ei vielä ollut käynyt. Niitä ei ollut montaa.
Kysyin, milloin tutkija aikoi taas matkustaa. Hän vilkaisi karttaa ja huokaisi. Sitten hän kaivoi kokoelmastaan koppakuoriaisen, joka elää 17 vuotta toukkana syöden samaa lahopuuta. Eräänä päivänä toukasta tulee kuoriainen ja se elää kaksi vuorokautta puun ulkopuolella etsien kumppania ja välttäen syödyksi tulemista. Sitten kuoriainen kuolee.
Tutkija osoitti kuoriaista ja sanoi, että kuoriainen oli opettanut hänelle jotain erityisen tärkeää: 17 vuotta iänikuisen samaa lahopuuta on elämän ydin. Kaksi vuorokautta auringossa silmänräpäys ennen kuolemaa.
Kirjoittaja on ilonpilaamista harrastava tulevaisuudentutkija
Tänä kesänä koin jotain omassa elämässäni äärimmäisen merkittävää: join vettä suoraan järvestä. Suomalainen järvivesi ei keskimäärin ole juomakelpoista, mutta tämä oli. Vesi maistui levältä, kalalta ja paremmalta tulevaisuudelta. Kuvittelin mielessäni maailman sellaisena kuin se joskus oli. Niin puhtaana, että mistä tahansa saattoi syödä ja juoda.
Tänä kesänä koin jotain omassa elämässäni äärimmäisen merkittävää: join vettä suoraan järvestä. Suomalainen järvivesi ei keskimäärin ole juomakelpoista, mutta tämä oli. Vesi maistui levältä, kalalta ja paremmalta tulevaisuudelta. Kuvittelin mielessäni maailman sellaisena kuin se joskus oli. Niin puhtaana, että mistä tahansa saattoi syödä ja juoda.
Kesä tuo tullessaan luonnon runsaan sadon ja hortaamisen hurman. Nykyään villinä kasvavien kasvien kerääminen on eräänlainen trendi. Joskus muinoin kyse oli yksinkertaisesti ruuan ja lääkkeiden keruusta.
Kesä tuo tullessaan luonnon runsaan sadon ja hortaamisen hurman. Nykyään villinä kasvavien kasvien kerääminen on eräänlainen trendi. Joskus muinoin kyse oli yksinkertaisesti ruuan ja lääkkeiden keruusta.
Suomalaisena olen saanut verenperinnöksi hillittömän työmoraalin ja hyvin vähän keinoja pitää huolta itsestäni. Syvälle kulttuuriimme on juurtunut ihanne ihmisestä, joka puurtaa aamusta iltaan, käy välillä synnyttämässä tai kaatamassa kirveenhalkomaan polveen paloviinaa ja palaa sitten töihinsä kuin ei mitään. Silkalla sisulla tämä ihanneyksilö käy loputonta työsarkaa päin ja kertoo kaikille, että sitten haudassa ehtii kyllä lepäilemään.
Suomalaisena olen saanut verenperinnöksi hillittömän työmoraalin ja hyvin vähän keinoja pitää huolta itsestäni. Syvälle kulttuuriimme on juurtunut ihanne ihmisestä, joka puurtaa aamusta iltaan, käy välillä synnyttämässä tai kaatamassa kirveenhalkomaan polveen paloviinaa ja palaa sitten töihinsä kuin ei mitään. Silkalla sisulla tämä ihanneyksilö käy loputonta työsarkaa päin ja kertoo kaikille, että sitten haudassa ehtii kyllä lepäilemään.
Kun päälle vuosi sitten muutimme Ruovedelle en tiennyt kunnasta juuri mitään. Pitkään luulin, että tämä on se paikka, missä 90-luvulla nähtiin leijona. Ajattelin, että ilman kansallispuistoa Ruovesi olisi kuin mikä tahansa pikkukunta. Kunnes tiesin paremmin.
Kun päälle vuosi sitten muutimme Ruovedelle en tiennyt kunnasta juuri mitään. Pitkään luulin, että tämä on se paikka, missä 90-luvulla nähtiin leijona. Ajattelin, että ilman kansallispuistoa Ruovesi olisi kuin mikä tahansa pikkukunta. Kunnes tiesin paremmin.
Luetuimmat
Tuoreimmat
Syksyisenä aamuna Pihlajanmarjat hehkuvat Ruoveden Pilkotulla.
Esko Lahtinen
Vuoden noidan syytelista on pitkä.
Terhi Kääriäinen
Uutiset
Elämänmeno
Kulttuuri
Pääkirjoitus
Kolumnit
Blogit
Kirkonkellot
Yleisöltä
Lukijan kuva
Jätä ilmoitus Ruovesi-lehteen
Ruovesi-lehden mediakortti
Jätä ilmoitus Teisko-Aitolahti-lehteen
Teisko-Aitolahti-lehden mediakorttii
Pohjoisviitta-lehden mediakorttii
Rekisteriseloste
Tilaa Ruovesi-lehti
Osoitteenmuutos Ruovesi-lehti
Tilaa Teisko-Aitolahti
Osoitteenmuutos Teisko-Aitolahti
Ruoveden Sanomalehti Oy • Honkalantie 2 • 34600 Ruovesi •
Puh. 03 476 1400 • Rekisteriseloste