“On­ko mie­he­si lap­sen­vah­ti­na? No se­hän on iha­naa!”

Ei. Ei ole.

On kä­sit­tä­mä­tön­tä, kuin­ka yhä 2020-lu­vul­la mie­hen osaa van­hem­pa­na vä­hä­tel­lään. Isät ei­vät ole las­ten­vah­te­ja, he ovat van­hem­pia. Jos he viet­tä­vät ai­kaa las­ten­sa kans­sa, hei­tä ylis­te­tään ja pi­de­tään har­vi­nai­si­na.

Ei sil­lä, ke­hu­kaa pois! Van­hem­pien täy­tyi­si kuul­la enem­män, kuin­ka hy­vää työ­tä he te­ke­vät. Ni­me­no­maan van­hem­pien. Kun ke­hut­te ja ylis­tät­te mie­hiä las­ten kans­sa olos­ta, äl­kää unoh­ta­ko et­tei­vät he tee “pal­ve­lus­ta” äi­deil­le. He ovat van­hem­pia lap­sil­leen.

Mie­he­ni ei ole sa­tun­nai­nen mu­ka­na kul­ki­ja, vaan hän leik­kii ja has­sut­te­lee las­ten kans­sa, ul­koi­lee, kus­kaa har­ras­tuk­siin, lait­taa ruo­kaa, loh­dut­taa ja lu­kee il­ta­sa­tu­ja. Hän ha­lu­aa ol­la las­ten­sa kans­sa en­kä voi ol­la ih­met­te­le­mät­tä, mi­ten ih­mi­set ajat­te­le­vat läs­nä­o­le­van isän ole­van yh­tä suu­ri ih­me kuin yk­si­sar­vi­nen.

Kun odo­tim­me esi­kois­tam­me, olim­me hä­din tus­kin yli kah­den­kym­me­nen. Mie­he­ni oli omis­tau­tu­nut alus­ta saak­ka ja osal­lis­tui neu­vo­la­käyn­neil­le en­nen ja jäl­keen syn­ny­tyk­sen, mut­ta kos­kaan Tam­pe­reel­la neu­vo­las­sa hän­tä koh­ti ei kat­sot­tu pu­hu­es­sa. Sa­nat osoi­tet­tiin vain mi­nul­le, mies jä­tet­tiin täy­sin ul­ko­puo­lel­le. Se oli vää­rin.

Kuu­li­sit­te­pa, kuin­ka lap­sem­me hih­ku­vat kun isä on lo­pet­ta­nut työt ja he rie­mus­ta kil­ju­en aloit­ta­vat yh­teis­tuu­min pai­nin isää vas­taan.

Jos sa­not mie­hel­le kuin­ka hie­noa on, et­tä hän vah­tii lap­sia jot­ta äi­ti saa het­ken tau­on, se ei vält­tä­mät­tä ole kehu. Se saat­taa luo­da tun­teen, et­tei mie­hen pa­nos­ta ar­vos­te­ta ei­kä hän­tä näh­dä ta­sa­ver­tai­se­na van­hem­pa­na äi­din kans­sa.

Tie­dos­tan, et­tei kai­kil­la asia ole näin, mut­ta mei­dän per­hees­säm­me on kak­si van­hem­paa ja me olem­me tii­mi. Kas­va­tam­me lap­si­am­me yh­des­sä ja mie­he­ni on yh­tä iso osa sitä kuin mi­nä­kin. Meil­lä mo­lem­mil­la on omat har­ras­tuk­sem­me, ei vain toi­sel­la. Me jaam­me nu­ku­tuk­set ta­san, minä nu­ku­tan nuo­rem­man ja hän van­hem­man lap­sen.

Kuu­li­sit­te­pa, kuin­ka lap­sem­me hih­ku­vat kun isä on lo­pet­ta­nut työt ja he rie­mus­ta kil­ju­en aloit­ta­vat yh­teis­tuu­min pai­nin isää vas­taan. Nä­ki­sit­te­pä, kuin­ka hän ha­laa lap­si­am­me ja loh­dut­taa sy­lis­sään. Voi­sit­te­pa seu­ra­ta, kuin­ka hän rau­hal­li­ses­ti se­lit­tää lap­sil­le, mik­si jo­tain ei voi teh­dä tai kun hän kan­nus­taa yrit­tä­mään ja te­ke­mään par­haan­sa. Tun­tuu niin vää­räl­tä, et­tä usein ole­te­taan isien vain ohi­kul­kies­saan ta­put­ta­van pää­la­el­le ja up­pou­tu­van omiin puu­hiin­sa.

Isät ei­vät ole sa­tun­nai­sia las­ten­vah­te­ja.

Oli van­hem­pi kuka hy­vän­sä, me em­me voi ve­tää joh­to­pää­tök­siä vain näh­des­säm­me pel­kän pin­ta­raa­pai­sun tois­ten elä­mäs­tä. Ol­koon­kin, et­tä jos­kus en­nen aja­tel­tiin nai­sen hoi­ta­van lap­set. Olem­me tul­leet niin pit­kän mat­kan niis­tä ajois­ta ei­vät­kä asi­at ole enää ku­ten sil­loin ja se on hyvä asia. Isät ei­vät ole sa­tun­nai­sia las­ten­vah­te­ja. He ovat ra­kas­ta­via van­hem­pia jot­ka an­sait­se­vat ar­vos­tus­ta van­hem­muu­des­ta sii­nä mis­sä äi­dit­kin.

Jo­ten isät, muis­ta­kaa, et­tä te olet­te tär­kei­tä.

Mi­mo­sa Rou­hi­ai­nen