Jou­lu on juh­la, joka sel­väs­ti eni­ten he­rät­tää mie­leen ai­na mu­ka­via muis­to­ja. Sen rie­mui­hin pää­si osal­lis­tu­maan jo pie­nes­tä lap­ses­ta as­ti. Per­he ja par­haim­mil­laan pal­jon su­ku­a­kin oli kool­la is­tu­mas­sa yh­des­sä hie­nos­ti ka­te­tun jou­lu­pöy­dän ää­res­sä. Ruo­kaa oli pal­jon ja sai syö­dä niin kau­an kuin jak­soi.

Pe­rin­tei­seen jou­lu­ruo­kaan piti lap­sen tie­tys­ti en­sin hie­man to­tu­tel­la. Jä­te­san­gol­le hai­se­va li­ve­ka­la yö­köt­ti jo ul­ko-ovel­le as­ti. Kink­ku oli se mitä en­sim­mäis­ten jou­kos­sa teki mie­li mais­taa ja se oli­kin hy­vää. Sa­moin pork­ka­na­laa­tik­ko ja pe­ru­na­laa­tik­ko kuu­lui­vat sii­hen va­li­koi­maan, jota ope­tel­tiin vä­hi­tel­len syö­mään. Muut laa­ti­kot tu­li­vat mu­kaan pik­ku hil­jaa ja ro­sol­li ja sie­ni­sa­laat­ti vie­lä mon­ta vuot­ta myö­hem­min. Sa­maan jäl­ki­ju­naan kuu­lui­vat sil­li ja graa­vi­suo­lat­tu ka­la­kin.

Se oli kui­ten­kin lap­ses­ta kaik­kein tär­kein­tä, et­tä syö­tiin yh­des­sä ja ruo­ka mais­tui hy­vin kai­kil­le ja ol­tiin iloi­sel­la mie­lel­lä.

Kuu­sen ko­ris­te­lu on myös yk­si par­hai­ten mie­leen jää­nei­tä puu­hia.

Tie­tyt ko­ris­teet piti lait­taa esil­le sa­mal­la lail­la joka vuo­si. Ne oli­vat nii­tä pe­rin­tei­tä joi­ta vaa­lit­tiin. Mut­ta muu­ten saa­tiin pal­lo­jen ja nau­ho­jen kans­sa ihan va­paat kä­det ja joka jou­lu voi­tiin ri­pus­taa ok­sil­le myös jo­tain uut­ta, mitä ku­kin ha­lu­si.

Mie­leen­pai­nu­vim­mat muis­tot ovat kui­ten­kin sii­tä, kun puk­ki tuli. Hän oli niin hen­gäs­ty­nyt ja vä­sy­nyt, kun oli kul­ke­nut jo tu­han­sia ki­lo­met­re­jä, mut­ta kui­ten­kin jak­soi vie­lä meil­le­kin tul­la ko­me­an lah­ja­säk­kin­sä kans­sa.

Puk­kia kävi kyl­lä ko­vas­ti sää­lik­si, kun hä­nel­lä oli niin huo­no näkö, et­tä jou­tui joka vuo­si pyy­tä­mään mei­tä lap­sia avuk­si lah­jo­ja ja­ka­maan. Jos­kus ih­me­tel­tiin, kun hä­nel­lä kui­ten­kin oli sil­mä­la­sit, et­tä ei­kö niis­tä muka ol­lut mi­tään apua?

Ai­na ei­vät muis­tot pu­kis­ta­kaan ole vält­tä­mät­tä po­si­tii­vi­sia. Tut­ta­va­per­heen kuo­pus­poi­ka Simo oli ai­koi­naan tul­lut sii­hen ikään, et­tä tu­tis­ta oli kor­kea ai­ka jo luo­pua. Van­hem­mat oli­vat viik­ko­jen ajan poh­jus­ta­neet asi­aa, et­tä kos­ka puk­ki tuo hä­nel­le lah­jo­ja, niin poi­ka an­taa pu­kil­le tut­tin­sa.

Aat­to­na kaik­ki su­jui, ku­ten oli suun­ni­tel­tu. Puk­ki oli tont­tu­jen kaut­ta saa­nut jo tie­don ja ot­ti vas­taan kii­tol­li­se­na Si­mon tu­tin. Il­ta su­jui mu­ka­vas­ti ja lap­set leik­ki­vät in­nois­saan.

Sit­ten kun tuli nuk­ku­maan meno ai­ka, niin tut­tia yh­täk­kiä kai­vat­tiin­kin. Van­hem­mat se­lit­ti­vät, et­tä ei sitä ole enää, kun puk­ki sen ker­ran vei.

Simo oli pet­ty­neen nä­köi­nen, mut­ta meni kil­tis­ti nuk­ku­maan.

Seu­raa­va­na aa­mu­na aa­mu­pa­lal­la poi­ka oli hil­jai­nen. Van­hem­mat ky­se­li­vät, et­tä mil­tä se jou­lu tun­tui? Tai jou­lu­puk­ki?

Muut lap­set ke­hui­vat in­nois­saan iha­naa puk­kia saa­mis­taan lah­jois­ta. Si­mon mie­les­tä hän ei ol­lut mi­kään mu­ka­va mies, kun ker­ran sen tu­tin­kin vei. Van­hem­mat ei­vät keh­dan­neet nau­raa, vaan oli­vat ys­tä­väl­li­ses­ti sa­maa miel­tä.

Simo huo­kai­li ja to­te­si päät­tä­väi­ses­ti, et­tä kun seu­raa­van ker­ran sen ukon nään, niin minä ky­syn sil­tä, et­tä mitä sinä sil­lä tu­til­la teit. Et sinä ai­na­kaan sitä syö­dä saa?

Heik­ki Itä­nen