Jou­lun lä­hes­ty­mi­sen huo­maa mo­nes­ta asi­as­ta. Jou­lu­va­lot osu­vat kä­siin kuin huo­maa­mat­ta ja löy­tä­vät tien­sä ik­ku­naan. Ik­ku­na­lau­dal­le il­mes­tyy kynt­te­lik­kö ja ulos lyh­ty. Ja pi­ha­va­lot ja ul­ko­tu­li.

Jos­kus tun­tuu eh­kä sil­tä, et­tä vä­hem­pi­kin riit­täi­si. Jot­kut va­lot saat­ta­vat myös tun­tua lii­an räi­keil­tä hä­myi­seen il­taan. Jos­kus on sit­ten niin­kin, et­tä juu­ri ne yli­kirk­kaat ja yl­lät­tä­vät va­lot ovat ne, jot­ka tuo­vat jou­lu­mie­len tul­les­saan.

Sinä jou­lu­na oli rai­kas tal­vi­sää. Aat­to­na pak­kas­ta oli vii­ti­sen­tois­ta as­tet­ta. Kes­ki­päi­väl­lä au­rin­ko kä­väi­si pil­vet­tö­mäl­lä tai­vaal­la, mut­ta al­koi no­pe­as­ti las­kea.

Jou­lu­val­mis­te­lu­ni oli­vat niin hy­väl­lä mal­lil­la, et­tä pää­tin käy­dä len­kil­lä en­nen jou­lu­sau­naa. Lumi nars­kui jal­ko­je­ni al­la, kun juok­sin tut­tua tie­tä hen­gi­tys höy­ry­ten. Tai­vas muut­tui vaa­le­as­ta sy­vän­si­ni­sek­si. Ihail­len kat­se­lin, kuin­ka täh­det syt­tyi­vät tai­vaal­le.

Ka­tu­va­lo­jen pää­tyt­tyä nä­ky­mät pa­ra­ni­vat en­ti­ses­tään. Han­ki hoh­ti edel­leen, vaik­ka oli jo pi­me­ää. Tie ei tun­tu­nut liuk­kaal­ta, jo­ten jat­koin mat­kaa­ni luon­non kau­neu­des­ta ja lu­men välk­kees­tä naut­tien. Jää­kin oli kuin kuun­sä­teis­tä ku­dot­tua.

Mui­ta liik­ku­jia ei nä­ky­nyt. Ai­van yk­sin en sen­tään lii­ken­tees­sä ol­lut, sil­lä kuu­lin ta­kaa­ni au­ton ää­nen. Tar­kis­tin, et­tä hei­jas­ti­me­ni oli­vat pai­koil­laan, ja siir­ryin tien va­sem­paan reu­naan.

Sa­mas­sa näin jo au­ton va­lo­kii­lo­jen pyyh­ki­vän nilk­ko­ja­ni. Tie vä­läh­ti niin va­loi­sak­si, et­tä jou­duin si­ris­te­le­mään sil­mi­ä­ni. Häi­käi­sy vä­hän rik­koi tun­nel­maa, mut­ta vie­lä sii­nä vai­hees­sa, kun huo­ma­sin au­ton hi­das­ta­van, ajat­te­lin sil­ti vain, et­tä on­pa huo­maa­vai­nen kul­jet­ta­ja. Kun au­to oli ai­van ta­ka­na­ni ja kuu­lin ik­ku­nan avau­tu­van, aloin kui­ten­kin huo­les­tua: En­tä jos hi­das­te­lus­sa ei ol­lut­kaan kyse koh­te­li­ai­suu­des­ta?

Seu­raa­vaan ta­loon oli vie­lä mat­kaa, ei­kä mis­sään nä­ky­nyt ke­tään, ke­nel­tä oli­sin tar­vit­ta­es­sa voi­nut pyy­tää apua. Sil­tä va­ral­ta, et­tä tu­li­ja oli viet­tä­mäs­sä aat­toil­taa vä­hem­män rau­hal­li­ses­ti ja hil­jai­ses­ti kuin jou­lu­rau­han ju­lis­tuk­ses­sa ke­ho­tet­tiin, va­rau­duin siis pa­ke­ne­maan. Loh­dut­tau­duin aja­tuk­sel­la, et­tä olin ai­na­kin hy­väs­sä kun­nos­sa. To­den­nä­köi­ses­ti pää­si­sin kar­kuun.

On­nek­si kään­nyin kui­ten­kin en­sin kat­so­maan vie­ree­ni eh­ti­nyt­tä au­toa. Ik­ku­na oli jo ai­van au­ki. Siel­tä ku­rot­tui ulos var­sin tu­tun nä­köi­nen hah­mo: Jou­lu­puk­ki.
”Hy­vää jou­lua!” hän toi­vot­ti pör­röi­sen par­tan­sa ta­kaa, hy­myi­li le­ve­äs­ti, hei­laut­ti kät­tään ja aje­li mat­koi­hin­sa.
”Kii­tos, sa­moin!” huu­te­lin pe­rään, mut­ta en ole var­ma, kuu­li­ko hän.
Eh­kä toi­vo­tuk­set me­ne­vät tätä kaut­ta pe­ril­le. Ja ter­vei­set, et­tä oi­kein hy­vät va­lot hä­nel­lä oli­vat, vaik­ka nii­tä en­sin vä­hän epäi­lin­kin.

Kir­joit­ta­ja on ruo­ve­si­läis­taus­tai­nen toi­mit­ta­ja