Joulun valoja
Leena Törnqvist
Joulun lähestymisen huomaa monesta asiasta. Jouluvalot osuvat käsiin kuin huomaamatta ja löytävät tiensä ikkunaan. Ikkunalaudalle ilmestyy kynttelikkö ja ulos lyhty. Ja pihavalot ja ulkotuli.
Joskus tuntuu ehkä siltä, että vähempikin riittäisi. Jotkut valot saattavat myös tuntua liian räikeiltä hämyiseen iltaan. Joskus on sitten niinkin, että juuri ne ylikirkkaat ja yllättävät valot ovat ne, jotka tuovat joulumielen tullessaan.
Sinä jouluna oli raikas talvisää. Aattona pakkasta oli viitisentoista astetta. Keskipäivällä aurinko käväisi pilvettömällä taivaalla, mutta alkoi nopeasti laskea.
Jouluvalmisteluni olivat niin hyvällä mallilla, että päätin käydä lenkillä ennen joulusaunaa. Lumi narskui jalkojeni alla, kun juoksin tuttua tietä hengitys höyryten. Taivas muuttui vaaleasta syvänsiniseksi. Ihaillen katselin, kuinka tähdet syttyivät taivaalle.
Katuvalojen päätyttyä näkymät paranivat entisestään. Hanki hohti edelleen, vaikka oli jo pimeää. Tie ei tuntunut liukkaalta, joten jatkoin matkaani luonnon kauneudesta ja lumen välkkeestä nauttien. Jääkin oli kuin kuunsäteistä kudottua.
Muita liikkujia ei näkynyt. Aivan yksin en sentään liikenteessä ollut, sillä kuulin takaani auton äänen. Tarkistin, että heijastimeni olivat paikoillaan, ja siirryin tien vasempaan reunaan.
Samassa näin jo auton valokiilojen pyyhkivän nilkkojani. Tie välähti niin valoisaksi, että jouduin siristelemään silmiäni. Häikäisy vähän rikkoi tunnelmaa, mutta vielä siinä vaiheessa, kun huomasin auton hidastavan, ajattelin silti vain, että onpa huomaavainen kuljettaja. Kun auto oli aivan takanani ja kuulin ikkunan avautuvan, aloin kuitenkin huolestua: Entä jos hidastelussa ei ollutkaan kyse kohteliaisuudesta?
Seuraavaan taloon oli vielä matkaa, eikä missään näkynyt ketään, keneltä olisin tarvittaessa voinut pyytää apua. Siltä varalta, että tulija oli viettämässä aattoiltaa vähemmän rauhallisesti ja hiljaisesti kuin joulurauhan julistuksessa kehotettiin, varauduin siis pakenemaan. Lohduttauduin ajatuksella, että olin ainakin hyvässä kunnossa. Todennäköisesti pääsisin karkuun.
Onneksi käännyin kuitenkin ensin katsomaan viereeni ehtinyttä autoa. Ikkuna oli jo aivan auki. Sieltä kurottui ulos varsin tutun näköinen hahmo: Joulupukki.
”Hyvää joulua!” hän toivotti pörröisen partansa takaa, hymyili leveästi, heilautti kättään ja ajeli matkoihinsa.
”Kiitos, samoin!” huutelin perään, mutta en ole varma, kuuliko hän.
Ehkä toivotukset menevät tätä kautta perille. Ja terveiset, että oikein hyvät valot hänellä olivat, vaikka niitä ensin vähän epäilinkin.
Kirjoittaja on ruovesiläistaustainen toimittaja
