Käpälät irti,
kättelemättömyys kunniaan!
Kuopiossa asunut, karjalaissyntyinen tätini sanoi muinoin, että on niin mukava tulla Turkuun käymään, kun ei tarvitse kätellä. Savossa se oli tapana, Varsinais-Suomessa ei, ja siksi minäkään en sitä lapsena oppinut.
Siitä huolimatta olen sen vanhana ainakin jotenkuten taitanut, kun täälläpäin on kätelty aika taajaan. Tosin joskus vanha takauma on ottanut vallan ja olen tajunnut kätellä vasta, kun toisen koura on edessäni. Pahoittelen myös, jos olen joskus jättänyt kättelemättä – ei ole vain kertakaikkiaan tullut mieleen.
Koronavirusohjeistuksen myötä kättelyä kehotettiin välttämään. Siis, ei kun peruutetaan lapsuuden maisemiin. Ehkä siellä opitut kättelemättömyystavat jäävät vallitsemaan, ettei taas tarvitse opetella takaisin.
Ainakin amerikkalaisen lehden kyselyn mukaan moni epidemiologi, eli oletettavasti asiantuntija ei kuulemma kättele ketään enää ikinä. Otsikossa kyllä sanottiin, ettei halaakaan, mutta sitä en ihan usko.
No, takaisin siihen kättelyyn: onko se ylipäätään kauhean tarpeellista? Tervehtiä voinee ihan kohteliaasti muutenkin?
Kättelyn historia on toki pitkä: jo ne kuuluisat muinaiset roomalaiset kättelivät, eivät tosin tervehtiäkseen, vaan näyttääkseen olevansa aseettomia. Sopimusten vahvistamiseksi Euroopassa alettiin kätellä keskiajalla, mutta pelkkänä tervehdyksenä sitä lienee käytetty vasta 1800-luvulla.
Minä tuskin olen tekemässä mitään sopimusta juuri tapaamani ihmisen tai tuttujenkaan kanssa, joten senkään merkiksi ei tarvitsisi kätellä. Kirjallisiahan ne sopimukset nykyään muutenkin ovat, ja pätevät, vaikkei lopuksi kätelläkään.
En myöskään usko, että minun pitäisi kätellä sen merkiksi, etten pistä tikarilla vastapuolta. Jos se olisi tarkoitukseni, niin olisihan minulla toinen käsi vapaana…
Okei – koska tuo edellinen lause saattoi kuulostaa hiukan pelottavalta, lupaan nostaa molemmat kämmenet avoimena ylös tervehtiessäni tuttuja kylänraitilla tai juhannusjuhlissa. Hyvää, ja myös turvallista kesää kaikille, ainakin minun puolestani!
Leena Tulivirta