Vih­doin on tal­ven sel­kä tait­tu­nut ja vih­rey­den ja vi­ser­ryk­sen kes­kel­lä saam­me odo­tel­la hel­tei­den saa­pu­mis­ta. Hä­kel­lyt­tä­vän kau­nii­den mai­se­mien ja iha­nan rau­han ym­pä­röi­mä­nä sie­lu le­pää.

Saa­vuin tou­ko­kuun vii­mei­sel­lä vii­kol­la ta­kai­sin ko­tiin Ruo­ve­del­le pa­rin kuu­kau­den Ita­li­an mat­kal­ta­ni aja­en au­tol­la läpi Itä­val­lan ja Sak­san. Alp­pien jyl­hät mai­se­mat vaih­tui­vat Sak­san puo­lel­la proo­sal­li­sem­piin pel­to­mai­se­miin tuu­li­voi­ma­loi­den pis­tel­les­sä tiu­haan esiin kuin neu­la­tyy­nys­sä kon­sa­naan. Me­ri­reit­tiä Tra­ve­mun­des­ta Hel­sin­kiin seu­ra­si niin ikään val­ta­va mää­rä tur­bii­ne­ja. Jä­tän tä­män ai­heen nyt täs­sä tä­hän.

Har­vois­ta asi­ois­ta elä­mäs­sä­ni olen yh­tä iloi­nen, kuin ita­li­an kie­len osaa­mi­ses­ta. Toki mi­nul­la on val­ta­vas­ti vie­lä ope­tel­ta­vaa, mut­ta ar­jen asi­at su­ju­vat mut­kit­ta ja ih­mis­ten kans­sa on mu­ka­va ja help­po ju­tel­la. Kuin­ka suu­ri ilo on­kaan ol­lut tu­tus­tua naa­pu­rei­hi­ni Fi­cul­les­sa ja saa­des­sa­ni ol­la ai­dos­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa hei­dän kans­saan. Ei suot­ta ke­hu­ta ita­li­a­lais­ta sy­dä­mel­li­syyt­tä ja avoi­muut­ta, mi­nut on otet­tu suu­ren­moi­sen läm­pi­mäs­ti vas­taan. Olen li­säk­si saa­nut uu­sia ys­tä­viä Hol­lan­nis­ta, Iso-Bri­tan­ni­as­ta, Yh­dys­val­lois­ta ja Ruot­sis­ta ul­ko­maa­lais­ten fi­cul­le­lais­ten jou­kos­ta. Kah­den ko­ro­na­e­ris­tys vuo­den jäl­keen täl­lai­nen so­si­aa­li­nen yl­tä­kyl­läi­syys tun­tuu iha­nal­ta.

Mat­kus­tus avar­taa maa­il­man­ku­vaa ja ai­na­kin mi­nul­le se tuo sel­lais­ta in­hi­mil­lis­tä yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta, jota kai­paan elä­mää­ni saa­des­sa­ni tu­tus­tua uu­siin ih­mi­siin ja hei­dän elä­mään­sä ja kult­tuu­riin­sa.

Kuin­ka ää­ret­tö­män tär­ke­ää on­kaan, et­tä nuo­ri­na saam­me tu­kea pyr­ki­myk­siim­me ja et­tä joku nä­kee po­ten­ti­aa­lim­me jo var­hain.

Elä­mäs­sä tu­lee het­ki, jol­loin ym­mär­tää ta­ka­na ole­van ajan ole­van pi­dem­pi kuin edes­sä ole­va ai­ka. Ikä­to­ve­rei­den ja it­se­ä­ni van­hem­pien ys­tä­vien ri­vit al­kaa kiih­ty­väl­lä vauh­dil­la har­ve­ta. It­sel­le tär­kei­den ih­mis­ten pois­tu­mi­nen pil­ven pääl­le on tus­kal­lis­ta. Sa­mal­la ko­ros­tuu het­ken mer­ki­tys ja se kuin­ka tär­ke­ää on elää nyt ei­kä sit.

Olen juu­ri mat­kal­la Lon­too­seen oman rak­kaan hui­lup­ro­fes­so­ri­ni hau­ta­jai­siin. Hä­nel­tä sain tär­keim­mät opit hui­lun­soi­ton sa­loi­hin ja us­ko­mat­to­mas­ti kan­nus­tus­ta ja tu­kea. Val­ta­va kii­tol­li­suus ja syvä kai­paus täyt­tää mie­len. Sa­mal­la ajat­te­len kii­tol­li­se­na tääl­lä Ruo­ve­del­lä nuo­re­na tyt­tö­nä mi­nua suu­res­ti aut­ta­nut­ta Ka­ler­vo Kaup­pis­ta, joka äs­ket­täin pois­tui kes­kuu­des­tam­me. Am­ma­tin­va­lin­ta-oh­jaa­ja­na hän kan­nus­ti mi­nua läh­te­mään Hel­sin­kiin mu­siik­ki­lu­ki­oon ja se oli elä­mäl­le­ni ai­van kään­teen­te­ke­vä asia. Kuin­ka ää­ret­tö­män tär­ke­ää on­kaan, et­tä nuo­ri­na saam­me tu­kea pyr­ki­myk­siim­me ja et­tä joku nä­kee po­ten­ti­aa­lim­me jo var­hain.

Elä­mä on kui­ten­kin laif­fii ja kesä kyn­nyk­sel­lä. Mu­siik­ki­juh­lam­me kut­suu tei­tä kaik­kia mu­kaan ko­ke­maan kans­sam­me elä­vän mu­sii­kin ai­to­ja vä­räh­te­ly­jä. Nyt etu­ri­vis­sä säih­kyy hui­ke­at nuo­ret suo­ma­lai­set muu­si­kot, joi­den tai­tu­ruut­ta kan­nat­taa tul­la kuu­le­maan.

Kir­joit­ta­ja on Vuo­den Noi­ta 2021 ja

Mu­siik­kia Ruo­ve­den tai­teel­li­nen joh­ta­ja