Pak­ka­nen pauk­kuu ja ko­din ik­ku­nas­ta avau­tu­va mai­se­ma lä­hen­te­lee päi­vä päi­väl­tä enem­män tal­ven ih­me­maa­ta. Aa­mu­kah­vi läm­pöä heh­ku­vas­ta ema­li­mu­kis­ta mais­tuu täl­lai­si­na tal­vi­aa­mui­na eri­tyi­sen iha­nal­le, ja ul­ko­na ken­kien al­la na­ri­se­va lumi ja pos­kia pis­te­le­vä tuu­li muis­tut­ta­vat, et­tä nyt to­del­la­kin ele­tään sy­dän­tal­ven ai­kaa. Kuin var­kain aja­tuk­set kui­ten­kin kar­kaa­vat sil­loin täl­löin ke­sään ja sen tuo­miin muis­toi­hin läm­mös­tä ja luon­non ai­na niin iha­nas­ta veh­rey­des­tä.

Mikä sii­nä on­kin, et­tä ku­ten jou­lut­kin, myös lap­suu­den ke­sät ovat piir­ty­neet muis­tiin ai­na niin ko­vin täy­del­li­si­nä ja on­nel­li­si­na? Sii­nä mis­sä lap­suus­jou­lut oli­vat ta­kuul­la ai­na val­koi­sia, oli­vat ke­sät täyn­nä hel­le­päi­viä – ei­kä muu­ten var­mas­ti iki­nä sa­ta­nut! Eh­kä­pä ai­ka kul­taa muis­tot, mut­ta hyvä niin.

Ja on­han nii­hin lap­suu­den ke­sä­muis­toi­hin ai­na niin ko­vin iha­na pa­la­ta, oli niis­sä kul­ta­reu­nus tai ei.

Pääl­lim­mäi­se­nä mie­lee­ni pa­lau­tu­vat het­ket huo­let­to­mas­ta, au­rin­koi­ses­ta päi­väs­tä ko­ti­pi­han koi­vu­pui­den kat­vees­sa leik­kien. Isä oli kat­ta­nut tut­tuun ta­paan­sa il­ta­päi­vä­kah­vit ulos, ja ter­ma­ris­ta le­vi­si koko pi­haan tuo­reen kah­vin tuok­su. Tai­si sitä ol­la mum­mun te­ke­miä kor­va­puus­te­ja­kin tar­jol­la.

Pik­ku­lin­nut lau­loi­vat ke­säis­tä sä­vel­mää, pääs­ky­set te­ki­vät kau­nii­ta sil­mu­koi­ta pil­vet­tö­mäl­lä tai­vaal­la ja koko per­heen lo­ma­tun­nel­mas­sa jo aa­vis­tuk­sen lii­an pit­käk­si kas­va­nut ruo­ho tun­tui niin peh­me­äl­tä pien­ten, pal­jai­den jal­ko­jen al­la.

Pi­haa ym­pä­röi­vil­lä pel­loil­la kau­ra hei­lui pie­nen tuu­len­vi­reen voi­mas­ta, mar­ja­pus­kien al­la tuok­sui pis­tä­vä nok­ko­nen, ja koi­vu­jen leh­dil­lä ki­pit­ti­vät kil­paa kir­vat ja lep­pä­ker­tut. Kis­sa pais­tat­te­li päi­vää ta­lon au­rin­koi­sel­la sei­nus­tal­la kie­rien, turk­ki au­rin­gon sä­teis­tä läm­men­nee­nä.

Vie­lä hie­man raa’at kar­vi­ai­set mais­tui­vat pie­nes­sä suus­sa ko­vin kir­peil­tä, ja kel­la­rin ka­tol­la kas­va­neet ke­tun­lei­vät oli­vat pait­si kau­niin nä­köi­siä, myös täy­del­li­siä pie­nin sor­min na­pos­tel­ta­vak­si.

Ko­ti­pi­han ai­tas­sa oli le­vy­soi­tin, jos­ta osa­sin käy­dä lait­ta­mas­sa soi­maan vi­nyy­lin täyn­nä las­ten­lau­lu­ja, ja Lai­va­rot­ta kai­kui ta­kuul­la naa­pu­riin as­ti. Jo­kai­ses­ta päi­väs­tä oli löy­det­tä­vis­sä pie­ni seik­kai­lu.

Noh, aja­tus ke­säs­tä voi tun­tua juu­ri nyt ko­vin kau­kai­sel­ta, mut­ta ai­ka ku­luu tun­ne­tus­ti ih­meel­li­sen no­pe­as­ti. Tu­le­va kesä tu­lee ole­maan oman poi­ka­ni en­sim­mäi­nen, en­kä mal­ta odot­taa näh­dä, mil­lai­sia ke­säi­siä seik­kai­lu­ja hän tu­lee kek­si­mään vuo­sien var­rel­la. Kir­vo­ja tai­taa pi­han koi­vus­ta kyl­lä löy­tyä, ja eh­kä­pä meil­le­kin han­ki­taan ait­taan le­vy­soi­tin – pi­tää­hän mei­dän­kin naa­pu­rei­den kuul­la lai­va­ro­tas­ta!

Nyt kui­ten­kin nau­ti­taan täs­tä iha­nas­ta tal­ves­ta, ja läm­mi­tel­lään jo­kai­nen ke­sä­muis­toil­la miel­täm­me ai­na tar­peen mu­kaan! Ei­kä ai­kaa­kaan, kun Tar­jan­ne taas tuut­taa.