He­rä­tys­kel­lo­kaan ei ole eh­ti­nyt vie­lä soi­maan, kun aa­mun en­sim­mäi­set au­rin­gon­sä­teet yrit­tä­vät jo par­haan­sa mu­kaan pus­kea si­sään pi­men­nys­ver­hon ra­ko­sis­ta. Valo ko­put­taa ik­ku­naan, ja minä tah­don pääs­tää sen si­sään.

En­nen ver­hon ylös nos­ta­mis­ta on kui­ten­kin koh­te­li­as­ta va­roit­taa mui­ta huo­nees­sa ole­via – myös eläi­miä. Rul­la­ver­hon hi­vut­tau­tu­es­sa hi­taas­ti au­ki, pu­ris­tu­vat unen tuu­per­rut­ta­mat sil­mä­pa­rit en­tis­tä tiu­kem­min kiin­ni. Kirk­kaus so­kai­see het­kek­si, mut­ta tuo kas­voil­le pian myös hy­myn. Kis­sa­kin kaar­tuu pit­kään ve­ny­tyk­seen, ja hau­ko­tuk­sen saat­te­le­ma­na al­kaa sel­väs­ti val­mis­tau­tu­maan uu­teen päi­vään täyn­nä kis­san lep­poi­saa oloa.

En­sim­mäi­set ke­väi­set päi­vät osaa­vat ol­la ih­meel­li­siä. Sii­nä mis­sä tal­ven tul­len in­toi­lee lu­men ken­gän al­la syn­nyt­tä­mäs­tä na­ri­nas­ta, kuu­los­taa nyt vas­ta su­la­nut so­ra­tie vä­hin­tään yh­tä hie­nol­ta.

Lu­men al­ta pal­jas­tu­neil­le teil­le on ke­rään­ty­nyt tie­ten­kin myös soh­joa ja ku­ra­vet­tä lai­neh­ti­via lä­tä­köi­tä. Kun me tyl­sät ai­kui­set nä­em­me täl­lai­set tul­vi­vat kul­ku­rei­tit lä­hin­nä vain ta­sa­pai­noa vaa­ti­vi­na es­te­ra­toi­na, nä­ke­vät pie­net lap­set ne maa­il­maa suu­rem­pa­na seik­kai­lu­na.

– Et­tä, et­tä, rie­muit­see poi­ka­ni, joka on pie­nen elä­män­sä ai­ka­na tot­tu­nut nä­ke­mään ul­ko­na vet­tä lä­hin­nä vain lu­men ja jään muo­dos­sa. 

Pie­net ki­vet mols­kah­te­le­vat yk­si toi­sen­sa jäl­keen ku­rai­sen lä­tä­kön sy­vyyk­siin, ja nii­tä seu­raa tie­ten­kin ko­me­at ap­lo­dit – mi­ten yl­peä toi­nen heit­to­tai­dois­taan on­kaan! Heit­to­leik­kien lo­mas­sa pää­se­vät myös ku­mi­saap­paat kun­non tes­tiin, kun poi­ka te­put­taa in­nois­saan lä­täk­köä pääs­tä pää­hän, kyl­män ve­den rois­ku­es­sa vä­lil­lä äi­din­kin pääl­le.

On­han näil­lä lä­tä­köil­lä toki pi­ris­tä­vä vai­ku­tuk­sen­sa myös ai­kui­sil­le. Vai mitä muu­ta voi­si sa­noa, kun pie­nen va­hin­ko­as­ke­leen myö­tä tun­tee jää­kyl­män ku­ra­ve­den pus­ke­van ar­mot­to­mas­ti ken­gän ja su­kan läpi, suo­raan pal­jas­ta ihoa vas­ten? Eh­kä sit­ten­kin lii­an ai­kais­ta ten­na­reil­le, to­te­an.

Si­säl­lä ke­vään vai­ku­tus on­kin sit­ten ihan oma lu­kun­sa. Li­sään­ty­nyt valo kun ei an­na mi­tään an­teek­si. Ei pö­ly­ker­ros­ta te­le­vi­si­on pin­nal­la, ei sor­men­jäl­kiä ik­ku­nois­sa, ei ruo­ka­tah­ro­ja lat­ti­as­sa. Vie­lä het­ki sit­ten raik­kaal­ta tun­tu­nut koti on­kin yh­täk­kiä tunk­kai­nen ja si­sus­tuk­sel­taan­kin yh­tä suur­ta an­keut­ta – nyt tar­vi­taan vä­re­jä ja äk­kiä! Kuk­kia, vi­her­kas­ve­ja, kel­tais­ta, vih­re­ää, ilois­ta ja ke­väis­tä!

On­nek­si yk­si pie­ni kaup­pa­reis­sul­la os­tet­tu tulp­paa­ni­kimp­pu pe­las­taa jo ti­lan­teen, rau­hoit­ta­en si­säl­lä­ni pii­lot­te­le­van, ku­va­tun­kal­tai­sia yl­lä­tys­hyök­käyk­siä te­ke­vän si­sus­tus­fa­naa­ti­kon. Ik­ku­nat saa­vat odot­taa, pö­ly­ker­ros kas­vaa vie­lä het­ken rau­has­sa. Eh­tii­hän sitä.

Kun il­ta-au­rin­ko lä­het­tää vii­mei­set sä­teen­sä suo­raan keit­ti­öön, osuu se tulp­paa­ni­kimp­puun juu­ri oi­ke­as­ta kul­mas­ta. Mal­ja­kon vesi hei­jas­tuu hen­toi­se­na ku­vi­o­na pöy­dän pin­nal­le. Au­rin­ko ha­lu­aa sel­väs­ti muis­tut­taa ole­mas­sa­o­los­taan, tul­la huo­ma­tuk­si.

Ke­vät on mie­len­ti­la. Se on täs­sä ja nyt. Ja on­nek­kaim­pia ovat ne, jot­ka ot­ta­vat sen heti al­ku­met­reil­lä avo­sy­lin vas­taan.