Min­kä­lai­nen ää­ni si­nul­la on? Olet­ko kos­kaan aja­tel­lut sitä sen enem­pää vai olet­ko saa­nut sii­tä pal­jon­kin pa­lau­tet­ta, jos har­ras­tat esi­mer­kik­si lau­lua?

En ol­lut kos­kaan en­nen tätä vuot­ta oi­ke­as­taan iki­nä aja­tel­lut koko asi­aa. Pait­si jos­kus, kun kuu­lin oman ää­ne­ni vaik­ka­pa lo­ma­mat­kal­la ote­tul­ta vi­de­ol­ta. Muis­tan sen kuu­los­ta­neen ka­ma­lal­ta!

Muis­tan myös jon­kun yk­sit­täi­sen aja­tuk­se­ni sii­tä, kuin­ka eri sä­vyl­lä tu­lee­kaan pu­hut­tua lap­sel­le kuin vaik­ka työ­haas­tat­te­lu­ti­lan­tees­sa.

Jou­duin – tai sain – tänä vuon­na tu­tus­tua omaan ää­nee­ni ke­sä­te­at­te­rin ja eten­kin sii­nä esit­tä­mä­ni ra­pin kans­sa. Ja kos­ka te­at­te­ri har­ras­tuk­se­na ki­hah­ti ve­ree­ni niin, et­tä ha­lu­an sitä eh­dot­to­mas­ti mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan jat­kaa tu­le­vai­suu­des­sa­kin, osal­lis­tuin Ruo­ve­den Te­at­te­rin jär­jes­tä­mäl­le ää­nen­käy­tön kurs­sil­le Ha­rak­ka­las­sa mar­ras­kuus­sa.

Etu­kä­teen ku­vi­tel­ma­ni oli, et­tä tu­los­sa on kak­si kurs­si­päi­vää kui­vah­ko­ja ää­ne­na­vaus­har­joi­tuk­sia. Vii­kon­lo­pus­ta muo­dos­tui­kin mie­len­kiin­toi­nen ja haus­ka! Se si­säl­si niin ää­ne­na­vaus­ta kuin sen har­joit­ta­mis­ta, esit­tä­mis­tä ja heit­täy­ty­mis­tä, int­ro­a­kin.

Opin hur­jan pal­jon ää­neen liit­ty­viä asi­oi­ta ku­ten mi­ten sitä voi hoi­taa ja huol­taa, ava­ta, suo­jel­la ja ke­hit­tää. Opin hen­gi­tyk­sen mer­ki­tys­tä ää­nen­käy­tös­sä.

Us­ko­mat­to­mal­ta tun­tuu ai­na se, et­tä kun pää­see su­kel­ta­maan jo­hon­kin uu­teen asi­aan, niin mi­ten val­ta­vas­ti sii­tä on ole­mas­sa tie­toa. Yk­si ai­noa asia, ää­ni, joka on mi­nul­le kas­vun myö­tä ke­hit­ty­nyt, ja jota en käy­tän­nös­sä kos­kaan en­nen aja­tel­lut. Ja nyt ym­mär­rän, et­tä vaik­ka olen asi­aa opis­kel­lut yh­den vii­kon­lo­pun, en tie­dä sii­tä juu­ri yh­tään mi­tään.

Olin ker­ran mu­ka­na avus­ta­mas­sa elo­ku­vaa. Koh­tauk­sis­sa me avus­ta­jat jou­duim­me huu­ta­maan lu­jaa. Koh­tauk­sia ku­vat­tiin koko päi­vän ja sen seu­rauk­se­na pys­tyin vain pi­hi­se­mään seu­raa­vat kak­si viik­koa. Sii­nä oli oi­kein hyvä esi­merk­ki vää­rän­lai­ses­ta ää­nen­käy­tös­tä. (Elo­ku­vaan muu­ten pää­sin! Jopa va­jaat puo­li se­kun­tia kas­vo­ni pil­kah­ti­vat ih­mis­mas­san kes­kel­tä...).

Täl­lä het­kel­lä ää­ne­ni on eri­lai­nen, kos­ka mi­nul­la oli juu­ri fluns­sa. Yleen­sä ää­ni on näi­den jäl­keen taas pa­lau­tu­nut en­nal­leen, jo­ten ei­kö­hän nyt­kin.

Ja vaik­ka omaa ään­tä on kiva kuul­la eli omas­ta it­ses­tään kiva pu­hua, niin oli­pa kurs­sil­la mah­ta­vaa ol­la osaa­va kuun­te­li­ja­kin! Niin hie­no­ja ja roh­kei­ta ve­to­ja siel­lä mo­net te­ki­vät, et­tä nii­tä oli ilo seu­ra­ta!