Mit­kä asi­at tu­le­vat vah­vim­pi­na mie­lee­si, kun muis­te­let lap­suu­te­si hy­viä muis­to­ja? Mikä nii­tä yh­dis­tää?

Mi­nul­la kai­kis­sa hy­vis­sä muis­tois­sa pais­taa au­rin­ko, olen ul­ko­na ja on kesä. Jopa sa­teel­la muis­te­len au­rin­gon pais­ta­neen, kun hy­pim­me rie­muis­sam­me jär­veen ui­maan pi­sa­roi­den ro­pis­tes­sa tai­vaal­ta kun­non ke­sä­kuu­ron voi­mal­la.

Vaik­ka ajan sa­no­taan kul­taa­van muis­tot, ei­vät ne sil­ti ole kek­sit­ty­jä. Ne ovat ole­mas­sa. Ne ovat mi­nun iki­o­maa omai­suut­ta­ni, jota ei ku­kaan voi mi­nul­ta pois ot­taa.

Yk­si muis­to­ja­ni yh­dis­tä­vä te­ki­jä on paik­ka. Tär­keim­mät ja läm­pi­mim­mät muis­to­ni ovat mum­mo­las­ta, jär­ven ran­nal­la si­jait­se­val­ta ti­lal­ta.

Muis­tois­sa­ni ei kos­kaan ole kii­re. Oli ai­kaa maa­ta nur­mi­kol­la, ais­tia hei­nän tuok­sua ja kuun­nel­la hyön­teis­ten pö­ri­nää. Oli ai­kaa et­siä kar­ja­keit­ti­ös­tä sin­ne ai­ko­jen saa­tos­sa jou­tu­nei­ta he­vos­lei­ri­läis­ten jät­tä­miä limp­pa­ri­pul­lo­ja, jois­sa oli si­vul­ta ve­tä­mäl­lä au­kais­ta­va kork­ki. Oli ai­kaa odo­tel­la paah­tei­sen hiek­ka­tien var­res­sa myy­mä­lä­au­toa, jos­sa limp­pa­ri­pul­lois­ta sai ra­haa kar­kin os­toon. Oli tun­ti­kau­sia ai­kaa tut­kia ran­ta­ve­den eli­öi­tä, kas­ve­ja ja ki­viä, au­rin­gon ki­mal­lel­les­sa lai­neil­la.

Jos­sain vai­hees­sa etään­nyin tuos­ta pai­kas­ta. Tei­ni-ikäi­se­nä al­koi­vat kiin­nos­taa ihan muut asi­at. Nuo­ren ai­kui­sen elä­män täyt­ti­vät lap­set ja työ­u­ral­la ete­ne­mi­nen. Kun tuli mah­dol­li­suus, oli maa­il­ma avoin­na ja sii­hen piti tu­tus­tua: käy­dä kat­so­mas­sa sa­de­met­siä, ka­ne­li­vil­jel­miä, mil­joo­na­kau­pun­ke­ja ja aa­vi­koi­ta. Eri­lai­sia kult­tuu­rei­ta.

Ku­vit­te­lin, et­tä ja­no­ni näh­dä maa­il­maa on sam­mu­ma­ton, mut­ta niin vain aja­tuk­set al­koi­vat pa­la­ta lap­suu­den mai­se­miin.

On­nea tuo­kin nyt aja­tus sii­tä, et­tä saan viet­tää ai­kaa­ni tu­tun jär­ven ran­nal­la, lap­se­na niin läpi ko­lu­tun, et­tä muis­tan siel­tä kaik­ki ran­nan muo­dot ja mut­kat, ki­vet ja tuok­sut.

Enää alue ei ole yh­tä isoa mum­mo­laa, vaan se on ja­et­tu äi­din si­sa­rus­ten kes­ken. Äi­ti­ni pals­ta on kau­nis koi­vu­ran­ta, jos­sa si­jait­see pie­ni mök­ki. Ei säh­kö­jä ei­kä vet­tä, ran­ta­kin on vuo­sien saa­tos­sa pus­kit­tu­nut, vaik­ka sitä on vä­lil­lä rai­vat­tu. Juu­ri mu­ka­vuuk­sien puut­tu­mi­nen oli var­maan ai­koi­naan se es­te, mik­si mö­kil­le ei tul­lut men­tyä, eten­kin sil­loin, kun lap­set­kin oli­vat pie­nem­piä.

Mut­ta mikä es­täi­si muut­ta­mas­ta paik­kaa mu­ka­vam­mak­si? Nyt kun tänä syk­sy­nä nuo­rim­mai­se­ni­kin len­si ko­ti­pe­säs­tä, ta­pah­tui mi­nus­sa­kin muu­tos. Ym­py­rä täyt­tyy, pa­laan lo­mal­le sin­ne, mis­sä lap­suu­te­ni kaik­ki ke­sät vie­tin. Ais­tin, tun­nus­te­len ja tut­kin, ko­en­ko sa­mo­ja tun­nel­mia kuin pie­ne­nä. Ja sa­mal­la alan ra­ken­taa pik­ku­mö­kin ym­pä­ris­töä en­tis­tä­kin viih­tyi­säm­mäk­si.

Usein käy niin, et­tem­me osaa ha­vai­ta sitä, mitä hie­noa meil­lä omas­sa elä­mäs­sä jo on ole­mas­sa.

Eh­kä sitä var­ten piti vä­hän ha­kea vauh­tia maa­il­man eri man­te­reil­ta.