Näin van­hus­ten­vii­kol­la suun­taan omat aja­tuk­se­ni het­kek­si koh­ti elä­ke­vuo­si­a­ni.

Eläk­keel­le jää­mi­nen tun­tuu ja­ka­van ih­mi­siä. Toi­set odot­ta­vat ta­pah­tu­maa in­nol­la jo mi­nun iäs­sä­ni, kun mat­kaa työ­e­lä­mäs­sä on edes­sä vie­lä 20 vuot­ta. Toi­sia asia al­kaa ah­dis­taa jo vii­si vuot­ta en­nen töi­den lop­pu­mis­ta: mitä minä sit­ten teen, kun jään eläk­keel­le?

Kes­ki­tyn tä­hän päi­vään ja yri­tän elää sitä mah­dol­li­sim­man mie­lek­kääs­ti toki suh­teel­li­sen ter­veel­li­sil­lä elä­män­ta­voil­la, et­tä voi­sin jää­dä ku­ta­kuin­kin toi­min­ta­kun­nos­sa eläk­keel­le. Ku­vit­te­len sil­ti hie­man, min­kä­hän­lai­sia mi­nun elä­ke­vuo­te­ni voi­si­vat ol­la.

In­nos­tui­sin­ko ak­tii­vi­sek­si yh­dis­ty­sih­mi­sek­si? Sel­lai­sek­si muo­rik­si, joka on vai­kut­ta­mas­sa joka puo­lel­la, niin kult­tuu­rin kuin elä­ke­läi­sa­si­oi­den hoi­ta­mi­ses­sa, iki­pir­te­äk­si per­soo­nak­si, jon­ka hah­mo nä­kyy ai­na ta­pah­tu­mien etu­ri­vis­sä.

Vai tu­li­si­ko mi­nus­ta mui­den aut­ta­ja ja tu­ki­hen­ki­lö, avu­li­as ja läm­min omais­hoi­ta­ja tai avus­tus­seu­ro­jen ak­tii­vi, joka ku­too vil­la­suk­kia Ne­pa­lin lap­sil­le ja ke­rää ra­haa SPR:n kam­pan­jois­sa?

Toki voi­sin va­li­ta sen tien, et­tä jat­kan työ­e­lä­mäs­sä saap­paat ja­las­sa hau­taan as­ti, ai­na­kin omaa yri­tys­tä pyö­rit­tä­mäs­sä, jos en enää toi­sen pal­ve­luk­ses­sa. Tai sit­ten voin heit­täy­tyä naut­ti­maan täy­sil­lä omas­ta rau­has­ta, läh­teä päät­ty­mät­tö­mäl­le tiel­le tut­ki­maan oman pää­ni si­säl­töä. He­ku­moi­da sil­lä aja­tuk­sel­la, et­tä olen pääs­syt hek­ti­ses­tä ora­van­pyö­räs­tä ir­ti, ja haa­veil­la täy­del­li­sen si­säi­sen rau­han löy­tä­mi­ses­tä.

Jos saan lap­sen­lap­sia, voin muut­tua iso­sy­li­sek­si pul­lan­tuok­sui­sek­si muo­rik­si, jon­ka lat­ti­al­la on ai­na le­lu­ja le­väl­lään. Ja jos jäl­ki­kas­vun te­na­vat ei­vät ai­na oli­si­kaan ky­läs­sä, niin tu­vas­ta­ni löy­tyi­si to­den­nä­köi­set naa­pu­rin muk­sut tai vaih­to­eh­toi­ses­ti vaik­ka­pa ko­ko­nai­nen lau­ma kis­so­ja.

Ai­na­kin yri­tän sitä, et­ten muu­tu äre­äk­si, elä­mään kat­ke­roi­tu­neek­si soh­val­la ma­kaa­vak­si kaik­kien maa­il­man asi­oi­den na­ri­si­jak­si. Sel­lai­sek­si kiuk­ku­pus­sik­si, jota ko­lot­taa ja kos­kee ja jon­ka mie­leen ei sovi mi­kään, vaik­ka kuin­ka kump­pa­ni yrit­täi­si aut­taa ja pas­sa­ta.

Niin – ja vaik­ka jäi­sin­kin ta­loo­ni yk­si­näi­sek­si si­su­mum­mok­si, mö­kin muo­rik­si, joka vie­lä 90-vuo­ti­aa­na te­kee it­se omat polt­to­puun­sa ja läm­mit­tää ta­lon, niin toi­vot­ta­vas­ti ai­na­kin hie­man osai­sin ot­taa apua vas­taan en­kä al­kai­si än­ky­röi­mään "pär­jään kyl­lä ihan it­se" -asen­teel­la.

Ta­pah­tui­pa sit­ten mitä vaan, toi­von ai­na­kin, et­tä kun­to­ni mu­kaan jak­san kiin­nos­tua uu­sis­ta asi­ois­ta: käy­dä kat­so­mas­sa uu­sia paik­ko­ja ja tu­tus­tua uu­siin ih­mi­siin. Ja jos kun­to hii­puu, niin sit­ten voi­sin vaik­ka kat­soa kaik­ki nä­ke­mät­tä jää­neet elo­ku­vat.

Tär­kein­tä on pys­tyä säi­lyt­tä­mään elä­män­ha­lu. Pab­lo Ne­ru­dan Hi­das kuo­le­ma -ru­non al­ku­sa­no­ja miet­tien: Kuo­lee hi­taas­ti hän, joka ei mat­kus­ta ei­kä lue, ei kuun­te­le mu­siik­kia, ei ra­kas­ta it­se­ään...