Ai­ka ajoin tu­lee maa­il­mas­sa vas­taan asi­oi­ta, jot­ka ovat kiu­sal­li­sen vai­kei­ta ja ot­ta­vat niin sa­no­tus­ti ko­vil­le.

Yk­si han­ka­lim­mis­ta on vii­me ai­koi­na ol­lut se, kun yrit­tää saa­da sel­vil­le, mitä ih­met­tä ih­mi­nen pu­hu­es­saan tar­koit­taa, kun hän pääs­tää mer­ki­tyk­set­tö­miä sa­no­ja suus­taan mi­nuut­ti tol­kul­la ve­tä­mät­tä vä­lil­lä ker­taa­kaan hen­keä.

Ny­ky­ään on jos­tain syys­tä val­lal­la tren­di, et­tä sa­no­jaan har­kit­se­vaa ih­mis­tä pi­de­tään hi­taa­na ja tyh­mä­nä jah­kai­li­ja­na, joka ei sovi tä­män päi­vän hek­ti­seen maa­il­maan.

Mut­ta sel­lai­nen hen­ki­lö, joka pys­tyy suol­ta­maan pu­het­ta jat­ku­val­la syö­töl­lä, on elä­mään­sä ja alaan­sa hal­lit­se­va asi­an­tun­ti­ja ja ny­ky­päi­vän me­nes­ty­jä.

Sit­ku, muu­ten, mil­lai niin­ku, et vois oi­kees­ti sil­lee kui­ten­kin pa­ris­ti aa­tel­la…

Nau­hu­ri pi­täi­si ol­la mu­ka­na, et­tä voi­si jäl­keen­päin pa­ris­ti kuun­nel­la hä­nen ta­ri­nan­sa. Sit­ten voi­si pääs­tä eh­kä jo vä­hän kär­ryil­le, et­tä mis­tä oi­kein oli­kaan ky­sy­mys.

Sil­loin käy mie­les­sä, et­tä sai­si­pa näh­dä vies­tin pa­pe­ril­la, tai ny­ky­a­jan teks­ti­vies­ti­nä. Pai­net­tuun vies­tiin sen­tään kir­joit­ta­ja miet­tii ja ki­teyt­tää sa­no­jaan, et­tä mitä kan­nat­taa oi­ke­as­ti tuo­da esil­le, kos­ka pa­pe­ril­la tai säh­kö­pos­tis­sa vies­ti säi­lyy.

Se toi­mii vank­ka­na do­ku­ment­ti­na niin hy­väs­sä kuin pa­has­sa. Niin kuin on näh­ty.

Pai­net­tuun vies­tiin sen­tään kir­joit­ta­ja miet­tii ja ki­teyt­tää sa­no­jaan.

On­nek­si ih­mi­set en­nen van­haan kir­joit­ti­vat kir­jei­tä, kos­ka nii­den avul­la on saa­tu koot­tua lu­kui­sa mää­rä hie­no­ja ja yl­lät­tä­vi­ä­kin elä­män­ker­to­ja.

Kir­jeis­tä sel­vi­si niin lem­me­na­si­oi­ta, kuin po­liit­ti­sia ta­voit­tei­ta­kin. Niis­sä sol­mit­tiin tär­kei­tä liit­to­ja ja teh­tiin kaup­pa­so­pi­muk­sia, joil­la oli vai­ku­tus­ta ym­pä­ri maa­il­man.

Kir­jeen avul­la saat­taa ihan ta­val­li­nen ih­mi­nen­kin lä­hes­tyä to­sis­saan vas­taa­not­ta­jaa ja il­mais­ta hel­lät tun­teen­sa hy­vin ly­hy­es­ti ja sa­mal­la kau­niin sel­vä­lu­kui­ses­ti.

Hy­vä­nä esi­merk­ki­nä toi­mi­koon nuo­ri­mies, joka ei ol­lut ai­van pe­naa­lin te­rä­vin kynä, mut­ta oli ihas­tu­nut pa­la­vas­ti kau­nii­seen tyt­töön. Nuo­ru­kai­nen ei us­kal­ta­nut lä­hes­tyä hän­tä ja päät­ti lo­pul­ta lä­het­tää kir­jeen, jos­sa oli mu­ka­na myös pa­lau­tus­kuo­ri ja val­mis vas­taus­lo­ma­ke.”Jos raks­tat mua, niin lai­ta ras­ti ru­tuun”.

En tie­dä var­mas­ti mi­ten sii­nä kävi, mut­ta ylei­ses­ti pu­hut­tiin, et­tä tu­lok­se­na oli kak­si hy­vin on­nel­lis­ta nuor­ta ih­mis­tä.

Kai­kis­ta ly­hyin tär­kei­tä asi­oi­ta si­säl­tä­vä vies­ti­kom­bi­naa­tio, oli var­maan ai­koi­naan, kun kuu­lui­sa rans­ka­lais­kir­jai­li­ja Vik­tor Hugo oli kir­joit­ta­nut uu­den ro­maa­nin ja lä­het­tä­nyt sen kus­tan­ta­jal­le. Pari viik­koa oli jo ku­lu­nut il­man vas­taus­ta ja Vic­tor lä­het­ti huo­lis­saan kus­tan­ta­jal­le säh­kö­sa­no­man, jos­sa oli pelk­kä ky­sy­mys­merk­ki.

Kus­tan­ta­ja vas­ta­si pel­käl­lä huu­to­mer­kil­lä. Eli kaik­ki oli siis ihan hy­vin.

Näin­kin ly­hy­el­lä kom­mu­ni­koin­nil­la voi tär­ke­ät asi­at saa­da sel­vi­tet­tyä. Niin­ku sil­lai.