Vi­lah­taa­ko jos­kus mie­leen paik­ka, jos­sa ei ole tul­lut käy­tyä, jon­ne ei enää pää­se, jon­ne ei jak­sa läh­teä tai jota ei enää ole? Har­mit­taa hie­man; oli­si pi­tä­nyt käy­dä.

Aja­tuk­sis­sa­ni on ol­lut Uk­rai­nan pää­kau­pun­ki Ki­o­va. On mah­do­ton­ta aja­tel­la, mil­loin sin­ne voi­si tur­val­li­ses­ti men­nä. Toi­sek­seen siel­lä on pom­mi­tet­tu tai­vaan tuu­liin mon­ta ark­ki­teh­tuu­ril­taan mer­kit­tä­vää ra­ken­nus­ta.

Mo­nen suo­ma­lai­sen, ruo­ve­si­läi­sen­kin, su­ku­his­to­ri­aan kuu­luu talo, jos­ta on jäl­jel­lä eh­kä ki­vi­jal­ka ra­jan toi­sel­la puo­lel­la. Ei sin­ne­kään kan­na­ta juu­ri men­nä edes ki­vi­jal­ko­ja et­si­mään.

Nyt vaik­ka Tal­lin­nas­sa asu­taan tek­ni­ses­ti mo­der­ni­soi­duis­sa, kes­ki­ai­kai­sis­sa ta­lois­sa. Suo­mes­sa van­him­mat ra­ken­nuk­set ovat kes­ki­ai­kai­sia kirk­ko­ja ja lin­no­ja 1200–1400-lu­vuil­ta. Pää­kau­pun­gin van­hin ra­ken­nus on kaup­pi­as­ta­lo Se­naa­tin­to­rin lai­dal­la 1700-lu­vul­ta. Ruo­ve­den van­hin­ta ra­ken­nus­kan­taa edus­taa So­fia Mag­da­le­nan kirk­ko, joka on kir­kon­ra­ken­ta­mi­sen näy­te vuo­del­ta 1778.

Ny­ky­päi­vän ra­ken­ta­mi­sia seu­ra­tes­sa mie­ti­tyt­tää, mitä vaik­ka­pa 2500-lu­vun ih­mi­set kat­se­le­vat. Ny­ky­ta­lois­sa kan­nat­tai­si­kin käy­dä pi­kai­ses­ti, jos mie­lii tal­let­taa muis­ti­ku­via. Nii­den sur­ma­na ei ole sota tai ajan pit­kä kaa­ri vaan jo­kin sel­lai­nen kä­sit­tä­mät­tö­myys, jon­ka vuo­si­sa­tain saa­tos­sa ta­val­li­set kir­ves­mie­het ja muu­ra­rit osa­si­vat vält­tää.

Myös ra­ken­nuk­se­ton mai­se­ma on ar­vo­kas.

Hu­toi­ta pal­jas­tuu nyt omi­tui­sen pal­jon. Lii­an moni ra­ken­nus tuok­sah­taa ho­meel­le jopa al­le kym­me­nes­sä vuo­des­sa. Jol­le­kin on jopa hyö­tyä myös sii­tä, et­tä jos­kus ra­ken­nus­ta ei ole edes tar­koi­tet­tu ih­mi­si­än mit­tai­sek­si.

Myös ra­ken­nuk­se­ton mai­se­ma on ar­vo­kas. Mo­nia kau­pun­ki­mil­jöi­tä tai asu­tus­kes­kuk­sia sul­je­taan tuk­koi­sel­la ra­ken­ta­mi­sel­la. Yk­sit­täi­sen ra­ken­nuk­sen ole­mus kär­sii, jos sitä ei voi kat­sel­la ym­pä­ris­tös­sään vä­hän etääm­mäl­tä. Toi­sek­seen tyl­siä laa­tik­ko­ra­ken­nuk­sia on pääs­syt put­kah­ta­maan jopa kult­tuu­ri­mai­se­miin.

On mah­do­ton­ta tie­tää, mil­loin jo­ta­kin paik­kaa, ra­ken­nus­ta tai muu­ta ti­laa ei enää ole. Va­li­tet­ta­vas­ti tuli ja myös ka­ter­pil­la­ri ovat ai­kam­me yl­lät­tä­vät mai­se­man­muok­kaa­jat. Jul­ki­ses­sa ra­ken­ta­mi­ses­sa päät­tä­jien tah­to to­teu­tuu; to­sin jos­kus tu­lee ark­ki­teh­to­ni­sia hu­te­ja. Sil­loin ”jän­nä” eh­do­tus voit­taa ää­nes­tyk­sen, vaik­ka sen so­laut­ta­mi­nen kaa­vail­tuun ti­laan ei ai­van toi­mi­si­kaan. Oli­si­ko­han pi­tä­nyt ot­taa tuu­maus­tau­ko?

Sil­mä le­pää kat­sel­les­sa vaik­ka­pa hä­mä­läis­ta­lo­ja, joi­ta on Ruo­ve­den­kin mai­se­mis­sa. Niis­sä pit­käl­lä si­vul­la on mon­ta ik­ku­naa ta­sa­vä­lein. Ei ole mil­jöö­hön mi­tään tun­get­tu vä­ki­sin. Noi­den ta­lon­poi­kais­ta­lo­jen soi­si säi­ly­vän vie­lä mo­nen su­ku­pol­ven ajan. Nii­tä kan­nat­taa käy­dä edes ul­koa päin kat­so­mas­sa, jos si­säl­le ei sovi men­nä.

Kun tämä ko­lum­ni oli tä­hän saak­ka val­mis, sa­tuin nä­ke­mään tv-oh­jel­man ra­ken­ta­mi­ses­ta ja ra­ken­nus­pe­rin­tees­tä. Sat­tui­pas. Tai­taa ol­la ajan hen­ki.