Per­for­mans­si­tai­te­li­ja Ma­ria Fon­zi­no on par­hail­laan vie­rai­lul­la Ser­lac­hiuk­sen re­si­dens­sis­sä Män­täs­sä. Fon­zi­no kävi myös yh­te­näis­kou­lul­la, jos­sa hän piti kah­dek­sas­luok­ka­lai­sil­le per­for­mans­si­pa­jan.

Per­for­mans­si­pa­jan yk­si idea on se, et­tä ke­ho­aan voi kuun­nel­la.

– Kes­ki­tym­me ke­hol­li­suu­teen, sii­hen, mitä keho ha­lu­aa teh­dä. Se on vä­hän kuin jazz-mu­siik­ki, oman­lais­taan imp­ro­vi­saa­ti­o­ta, Fon­zi­no sa­noo.

Per­for­mans­si­pa­jas­sa Fon­zi­no tark­kai­lee, mitä ih­mi­set te­ke­vät ja hän te­kee eh­do­tuk­sia, mi­ten ol­laan ti­las­sa, mi­ten ti­las­sa vaih­de­taan ase­mia ja paik­kaa.

– Ih­mi­set ke­rä­tään yh­teen liik­keen avul­la. Se on erään­lais­ta ko­re­og­ra­fi­aa. Olen val­mis­tau­tu­nut, mut­ta en tie­dä, mitä pa­jas­sa kul­loin­kin ta­pah­tuu.

Kou­lun juh­la­sa­liin ko­koon­tuu 30 op­pi­las­ta.

– Aluk­si on oleel­lis­ta val­mis­tau­tua, kun ih­mi­set koh­taa­vat toi­sen­sa en­si ker­taa, ker­too Fon­zi­no.

En­sin esit­täy­dy­tään rin­gis­sä is­tu­en. Ku­kin ker­too ni­men­sä. Sen jäl­keen jo­kai­nen li­sää ni­men­sä oheen jon­kin liik­keen ja muut tois­ta­vat ne.

Näin hom­ma läh­tee liik­keel­le.

Tämä on uni­ver­saa­lia ja help­poa.

Jän­nit­tä­vää näh­dä, mi­ten ti­lan­ne ete­nee, sil­lä ku­kaan ei etu­kä­teen tie­dä, mitä ta­pah­tuu. Kun hy­pä­tään pois omal­ta mu­ka­vuu­sa­lu­eel­ta, voi an­taa ti­laa uu­sil­le ko­ke­muk­sil­le.

– Tämä on uni­ver­saa­lia ja help­poa, muis­tut­taa Fon­zi­no.

Täl­lai­nen paja käy hy­vin ke­nel­le ta­han­sa, jos sal­lii it­sen­sä hy­pä­tä mu­kaan.

Fon­zi­non mu­kaan tans­si­joi­den kans­sa työs­ken­te­ly on tie­tys­ti eri­lais­ta. Tai jos ol­laan te­ke­mäs­sä esi­tys­tä ylei­söl­le yh­des­sä muu­si­koi­den kans­sa.

Juh­la­sa­lin tila on iso ja tyh­jä. Vä­hi­tel­len koko tila ote­taan käyt­töön, le­vit­täy­dy­tään.

Jo­kai­sel­la on oma per­soo­nal­li­nen ta­pan­sa liik­kua. Ku­kin myös sei­soo omal­la ta­val­laan, voit­taa pai­no­voi­man.

Re­ak­ti­on ta­pah­tu­vat täs­sä ja nyt, ren­nos­ti. Voi kes­kit­tyä omien liik­kei­den­sä tark­kai­luun ja kat­soa myös mi­ten muut liik­ku­vat.

Mo­net ym­mär­tä­vät pa­jan ar­von vas­ta myö­hem­min.

Pa­jas­sa lii­ku­taan mo­nel­la ta­val­la. Zip-Zap -leik­ki näyt­tä ki­val­ta: kä­det läp­säy­te­tään yh­teen ja sa­no­taan ää­neen zip tai zap. Zi­pil­lä lii­ke ja ää­ni suun­tau­tuu rin­gis­sä oi­ke­al­la, za­pil­la va­sem­mal­le.

Pal­jon muu­ta­kin eh­di­tään teh­dä. Muun mu­as­sa le­gen­daa­ri­nen pei­li­leik­ki ja pat­sas­leik­ki. Kä­ve­lyä ja py­säh­dyk­siä eri­lai­ses­sa tem­pos­sa.

Juhlasalin tila on iso ja tyhjä. Vähitellen koko tila otetaan käyttöön, levittäydytään.

Jyrki Liikka

Pa­jas­sa oleel­lis­ta on löy­tä­mi­nen, ai­van ku­ten elä­mäs­sä yleen­sä­kin.

– Ei voi tie­tää mitä ta­pah­tuu. Paja ei ole mi­nul­le, vaan heil­le. Mo­net ym­mär­tä­vät pa­jan ar­von vas­ta myö­hem­min, Fon­zi­no huo­maut­taa.

Yk­si ky­sy­mys pul­pah­taa vie­lä mie­leen: mitä ko­re­og­ra­fia oi­ke­as­taan on? Fon­zi­nol­la on sii­hen hyvä vas­taus.

– Ko­re­og­ra­fia on liik­kei­den di­a­lo­gia.