Lau­ri Vii­dan vii­mei­sek­si jää­nyt runo On­ni päät­tyy niin her­käs­ti, et­tei sitä voi it­ke­mät­tä lu­kea.

”Kai­ta pol­ku kai­vol­ta ovel­le nur­met­tuu. Ik­ku­nan edes­sä pys­tyyn kui­vet­tu­nut ome­na­puu. Rep­pu nau­las­sa oven­pie­les­sä, sii­nä lin­nun­pe­sä. Kun olen kuol­lut, kun olen kuol­lut. Kesä jat­kuu. Kesä.”

Sa­mal­la aja­tuk­sel­la suo­ma­lai­nen vei­saa sy­dä­mes­sään: ”Sen su­ven su­loi­suut­ta toi­vos­sa kat­se­len, kun ker­ran kaik­ki uut­ta, on maas­sa au­tuu­den” (vir­si 620) ja ”Läm­mös­sä ar­mon au­rin­gon jo lin­nut vi­ser­tää, vaan sit­ten suvi ai­na on, kun mat­ka taak­se jää” (vir­si 498).

Jos Raa­mat­tu oli­si kir­joi­tet­tu suo­ma­lai­sen kult­tuu­rin kes­kel­lä, niin sii­nä oli­si var­mas­ti käy­tet­ty ke­sää ikui­sen elä­män ver­taus­ku­va­na. Niin tär­keä on suvi meil­le vuo­de­nai­ka­na, et­tä si­joi­tam­me sii­hen myös sy­vim­mät toi­veem­me ikui­ses­ta elä­mäs­tä. Py­hän kir­jan syn­ty­seu­duil­la vuo­de­nai­ko­jen kier­to on ol­lut eri­lai­nen, ei­kä siel­lä ole vas­taa­vaa tun­net­ta ke­sään liit­ty­en.

Raa­mat­tua pi­tää siis pal­jon se­lit­tää, jot­ta sen sa­no­ma kai­kes­sa sy­väl­li­syy­des­sään vä­lit­tyy lu­ki­jal­le. Eti­o­pi­a­lai­sen ho­vi­her­ran pyyn­tö Fi­lip­pok­sel­le on yhä­ti ajan­koh­tai­nen: ”Kuin­ka ym­mär­täi­sin, kun ku­kaan ei mi­nua neu­vo.” (Apt. 8:31)

Raa­ma­tun ää­rel­lä ko­kee myös Van­han tes­ta­men­tin Saar­naa­jan ta­voin: ”Joka tie­toa li­sää, li­sää tus­kaa.” (Saar. 1:18) Ju­ma­las­ta ja ikui­suu­des­ta pu­hu­mi­nen on ai­na haas­ta­vaa. Se vaa­tii suur­ta nöy­ryyt­tää. Ha­pui­lem­me sa­no­ja, joi­ta edel­tä­vät su­ku­pol­vet ovat löy­tä­neet, ja sa­mal­la et­sim­me uu­sia sa­no­ja Ju­ma­lan to­del­li­suu­del­le.

”Kesä jat­kuu”, nois­sa Lau­ri Vii­dan sa­nois­sa on sy­vää hen­gel­lis­tä vii­saut­ta. Yk­sin­ker­tai­nen il­maus, mut­ta sa­mal­la täyn­nä toi­voa. Sik­si tah­don pap­pi­na ju­lis­taa, et­tä ”kesä jat­kuu”. Saam­me iloi­ta ja kiit­tää kau­niis­ta su­ves­ta, jota juu­ri nyt, täs­sä het­kes­sä eläm­me.

Sy­vim­mäl­tään tur­vam­me ja toi­vom­me ei kui­ten­kaan ole ohi kii­tä­väs­sä Suo­men ke­säs­sä. Tär­kein­tä on, et­tä se ker­too sa­la­tul­la ta­val­la vie­lä pal­jon suu­rem­mas­ta asi­as­ta: Ikui­ses­ta ke­säs­tä!

Juk­ka Tas­ki­nen

vt. kirk­ko­her­ra