Päi­vä oli sun­nun­tai 7. huh­ti­kuu­ta 1963. Il­mas­sa oli pel­koa. Mil­lai­nen lap­si siel­tä on tu­los­sa?

Äi­ti oli syö­nyt ta­li­do­mi­di-lääk­kei­tä ras­kau­sai­ka­na.

– Voin vain ku­vi­tel­la sen hel­po­tuk­sen, kun syn­nyin ja mi­nul­la oli kaik­ki hy­vin, pit­kä­per­jan­tai­na 60 vuot­ta täyt­tä­vä An­na Ami­noff sa­noo.

– Olen hy­vin kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä olen saa­nut syn­tyä kym­me­nen sor­men kans­sa ja et­tä olen voi­nut soit­taa hui­lua,

– Ajat­te­len, et­tä mi­nul­la on ol­lut pal­jon on­nea jo en­nen kuin minä syn­nyin.

An­na syn­tyi kuo­puk­se­na ne­li­lap­si­seen per­hee­seen. Hän kävi pe­rus­kou­lun Ruo­ve­del­lä ja muut­ti yk­sin Hel­sin­kiin opis­kel­lak­seen mu­siik­ki­lu­ki­os­sa.

– Se oli ai­ka ko­vaa aluk­si. Mut­ta mikä ei tapa, vah­vis­taa. Ta­val­laan mi­nun elä­mää­ni on ai­na lei­man­nut yk­si­näi­syys tai eris­ty­nei­syys. Mi­nul­la on tai­pu­mus erak­kou­teen, vaik­ka toi­saal­ta olen hy­vin so­si­aa­li­nen ih­mi­nen.

Ura­va­lin­ta sel­vi­si jo 12-vuo­ti­aa­na, kun hyvä kou­lu­ka­ve­ri toi kou­luun hui­lun­sa. Sil­tä is­tu­mal­ta An­na ihas­tui sen ää­neen.

–  Minä olin ai­van lie­keis­sä. Mir­ja (Lat­va-La­tu­ri) oli niin kilt­ti, et­tä lai­na­si mi­nul­le hui­lua vii­kok­si. Kun minä täy­tin 13 vuot­ta, niin sain syn­ty­vä­päi­vä­lah­jak­si hui­lun. Se oli iki­muis­toi­nen syn­ty­mä­päi­vä.

Mi­nul­la on tai­pu­mus erak­kou­teen, vaik­ka toi­saal­ta olen hy­vin so­si­aa­li­nen ih­mi­nen.

Si­be­lius-lu­ki­on jäl­keen An­na jat­koi opin­to­ja Si­be­lius-Aka­te­mi­as­sa.

– Opis­ke­lin har­taas­ti ja pit­kään. Me­nin nai­mi­siin ja sain poi­ka­ni Vik­to­rin 1990.

En­sim­mäi­nen hui­lis­tin va­ki­tui­nen kiin­ni­tys oli Loh­jan kau­pun­gi­nor­kes­te­ris­sa. Kol­men vuo­den jäl­keen Ami­noff jät­täy­tyi free­lan­ce­rik­si

– Sen jäl­keen olen teh­nyt mu­sii­kin alal­la to­del­la pal­jon eri­lai­sia töi­tä, hän sa­noo.

Hän opet­ti Si­be­lius-Aka­te­mi­as­sa ja Hel­sin­gin kon­ser­va­to­ri­os­sa, soit­ti ja opet­ti fes­ti­vaa­leil­la ja kurs­seil­la. Si­be­lius-Aka­te­mi­an tut­kin­to­lau­ta­kun­nas­sa­kin hän työs­ken­te­li vuo­sia ar­vi­oi­mas­sa opin­näyt­tei­tä. Li­säk­si tu­li­vat ka­ma­ri­mu­siik­kip­ro­jek­tit, te­at­te­rie­si­tyk­set ja le­vy­tyk­set.

– Mi­nään suu­re­na so­lis­ti­na en it­se­ä­ni pidä, vaan enem­män­kin mo­ni­puo­li­se­na ka­ma­ri­muu­sik­ko­na ja muu­sik­ko­na, hän mää­rit­te­lee.

Idea omas­ta Mu­siik­kia! Ruo­ve­si -ka­ma­ri­mu­siik­ki­ta­pah­tu­mas­ta syn­tyi 2000-lu­vun al­ku­vuo­si­na. Tänä ke­sä­nä se jär­jes­te­tään jo 17. ker­ran.

– On­han se upee­ta, kun on täm­möi­nen foo­ru­mi, jota voi ke­hit­tää ja kut­sua tän­ne iha­nia muu­si­koi­ta. Se ol­lut ti­lai­suus myös ke­hit­tää it­seä. Olen myös hy­vin yl­peä sii­tä työs­tä, mitä kaik­ki täs­sä mu­ka­na ole­vat te­ke­vät.

An­na Ami­noff on viet­tä­nyt elä­mäs­tään pit­kiä ai­ko­ja ul­ko­mail­la, pi­sim­pään Ber­lii­nis­sä, mut­ta myös Thai­maas­sa, Es­pan­jas­sa ja vii­mei­sim­pä­nä Ita­li­as­sa.

– Sil­loin Okon (Kamu) ai­ka­na mat­kus­tin pal­jon myös Aa­si­as­sa. Ja opis­ke­lu­ai­ka­na olin Lon­toos­sa ja Pa­rii­sis­sa.

Ko­ti­kie­len­sä ruot­sin li­säk­si An­na Ami­nof­fil­ta su­ju­vat niin suo­mi, eng­lan­ti, sak­sa, ita­lia kuin myös jon­kin ver­ran rans­ka­kin.

On­han se upee­ta, kun on täm­möi­nen foo­ru­mi, jota voi ke­hit­tää ja kut­sua tän­ne iha­nia muu­si­koi­ta.

Ikään­ty­mi­nen on tuo­nut mu­ka­naan ym­mär­rys­tä elä­mäs­tä ja eten­kin sen ra­jal­li­suu­des­ta. Ami­nof­fin mie­les­tä on tär­ke­ää teh­dä it­sel­leen sel­väk­si, mikä it­sel­le on tär­ke­ää ja to­teut­taa elä­mään­sä sen mu­kaan. Se on myös roh­keut­ta heit­täy­tyä uu­siin asi­oi­hin.

Tär­keik­si asi­oik­si elä­mäs­sä An­na Ami­noff nos­taa kau­neu­den ja rau­han sekä har­mo­ni­an it­sen ja ym­pä­ris­tön kans­sa.

– Tie­tys­ti ys­tä­vät ja oma lap­se­ni ovat mi­nul­le ää­ret­tö­män tär­kei­tä. Olen hir­ve­än on­nel­li­nen, et­tä po­jas­ta­ni on tul­lut iha­na, hie­no ja luo­va ih­mi­nen.

Eh­kä juu­ri kau­neu­den ja rau­han tär­key­des­tä kum­pu­aa myös Ami­nof­fin voi­ma­kas re­ak­tio Murs­ke­mä­en tuu­li­voi­ma­hank­kee­seen Ruo­ve­del­lä.

– Kyl­lä. Se on just näin. Minä en voi ku­vi­tel­la sel­lais­ta het­keä, et­tä oli­sin Ruo­ve­del­la sen jäl­keen, jos sin­ne tu­lee ne tur­bii­nit. En päi­vää­kään.

Ami­nof­fin mie­les­tä tuu­li­voi­ma­lat oli­si­vat kun­nal­le kuo­li­nis­ku.

– Ruo­ve­den vah­vuus on mei­dän ne­nän edes­sä. Se on luon­to, se on hil­jai­suus ja sit­ten se on se mie­le­tön kult­tuu­ri­his­to­ri­al­li­nen aar­re­ark­ku, mitä meil­lä on. Jota ei ole hyö­dyn­net­ty vie­lä ol­len­kaan tar­peek­si ja mis­tä on am­men­net­ta­vaa vaik­ka kuin­ka pal­jon.

Se on se vah­vuus. Jos me men­nään sii­hen, et­tä Ruo­ve­si pe­las­taa koko maa­il­man täs­sä ener­gi­ak­rii­sis­sä pi­laa­mal­la tä­män kes­kei­sen asi­an, niin mitä sit­ten on enää jäl­jel­lä? Ei yh­tään mi­tään.

Ruo­ve­den vah­vuus on mei­dän ne­nän edes­sä. Se on luon­to, se on hil­jai­suus ja sit­ten se on se mie­le­tön kult­tuu­ri­his­to­ri­al­li­nen aar­re­ark­ku, mitä meil­lä on.

Ami­noff oli­si mie­lel­lään jät­tä­nyt tuu­li­voi­ma­la­han­keen vä­liin elä­mäs­sään, niin pal­jon mur­het­ta ja su­rua se on hä­nel­le tuot­ta­nut, niin su­vun ja per­he­suh­tei­den ta­kia, mut­ta myös ihan oman ko­din ja omai­suu­den ta­kia.

– Mi­kään ra­ha­mää­rä pank­ki­ti­lil­lä ei kos­kaan kor­vaa per­het­tä ja su­kua, hän sa­noo.

Kun 60 vuot­ta tu­lee täy­teen pit­kä­nä per­jan­tai­na, on se tie­tyn­lai­nen ra­ja­pyyk­ki. An­na Ami­noff toi­voo py­sy­vän­sä ter­vee­nä. Sa­ta­vuo­ti­aak­si hän ei ha­lua elää. Haa­veis­sa on vie­lä ke­hit­tää it­seä, ope­tel­la ita­li­an kiel­tä, ken­ties pe­rus­taa uu­si fes­ti­vaa­li Ita­li­aan.

– Sit­ten eh­kä joku va­paa ja ko­mee olis kiva, Ami­noff nau­raa.

Huu­mo­rin­ta­ju on kuu­si­kymp­pi­sel­lä edel­leen tal­lel­la.

Juh­lia hän ai­koo lä­heis­ten kes­ken.