tu­lee jou­lu­pos­ti Suo­mes­ta, näin ai­na­kin tänä vuon­na!

Olen jou­luih­mi­nen ja ad­vent­ti­a­jan pe­rin­tei­sii­ni kuu­luu jou­lu­kir­jeen laa­ti­mi­nen ja pos­tit­ta­mi­nen niin Suo­meen su­ku­lai­sil­le ja ys­tä­vil­le kuin muu­al­le­kin maa­il­mal­le. Ja vaik­ka kuin­ka va­kuu­tan it­sel­le­ni, et­tä sen lä­het­tä­mi­nen on epäit­se­käs teko, yri­tys ilah­dut­taa saa­ji­an­sa, niin jo­kin mi­nus­sa odot­taa sii­tä huo­li­mat­ta jou­lu­pos­tia, kort­te­ja ja kir­jei­tä edes muu­ta­mil­ta niis­tä, joil­le olen kir­jee­ni lä­het­tä­nyt. Mut­ta tänä vuon­na oli pos­ti­laa­tik­ko jou­lun al­la useim­pi­na päi­vi­nä tyh­jä.

Tä­nään, uu­den vuo­den aa­to­naat­to­na, tuli pos­tia: 8.12. ja 16.12. Hel­sin­gis­tä lä­he­te­tyt jou­lu­kor­tit ja li­säk­si pai­na­va kir­je­kuo­ri, joka si­säl­si niin Ruo­ve­den Jou­lun kuin Ruo­ve­si-leh­den juh­la­kir­jan­kin – mie­len­kiin­toi­sia jul­kai­su­ja mo­lem­mat. Kat­soin lä­he­tyk­sen pos­ti­lei­maa: 9.12.2020!

Mitä Suo­men pos­ti­lai­tok­sel­le on ta­pah­tu­nut? On­ko siel­lä vie­lä sel­lai­nen? (Sil­lä tämä kä­sit­tä­mät­tö­män pit­kä pos­ti­tu­sai­ka kos­kee vain Suo­mea, pos­ti­laa­ti­kos­sa oli tä­nään Wie­nin lie­peil­tä ei­len pos­ti­tet­tu kir­je.) On­ko Suo­men pos­ti kuol­lut ko­ro­naan? Te­ho­hoi­dos­sa? Li­sä­hap­pea se ai­na­kin tar­vit­si­si, se on var­ma. Olen ute­li­as nä­ke­mään, mi­ten pal­jon jou­lu­pos­tia saan vie­lä en­si vuo­den puo­lel­la.

Muu­ten nämä vä­li­päi­vät ovat rau­hal­li­sia, kii­reet­tö­miä. Tein juu­ri pie­nen len­kin lä­hi­tie­nool­la ole­val­le hau­taus­maal­le ja sy­ty­tin kynt­ti­län pa­ri­sen vuot­ta sit­ten kuol­leen van­han­rou­van hau­dal­le; kä­vin pit­kään ter­veh­ti­mäs­sä hän­tä lä­hei­ses­sä hoi­va­ko­dis­sa. Sa­mal­la kat­se­lin mui­ta hau­to­ja: omai­set oli­vat tuo­neet pie­niä val­miik­si ko­ris­tel­tu­ja jou­lu­kuu­sia hau­doil­le, täy­tyy­hän rak­kaan vai­na­jan saa­da viet­tää jou­lua niin kuin on to­tut­tu te­ke­mään. Kynt­ti­län­kin oli joku sy­tyt­tä­nyt, mut­ta sel­lais­ta kynt­ti­lä­mer­ta ei hau­doil­la tääl­lä jou­lu­na ole kuin Suo­mes­sa. Pari kynt­ti­lää oli kaa­tu­nut tuu­les­sa ja va­rik­set oli­vat nok­ki­neet niit­ten ste­at­rii­nia; mie­tin, mah­ta­vat­ko lin­nut saa­da sii­tä vat­san­pu­ru­ja. Nos­tin kynt­ti­lät pys­tyyn ja sy­ty­tin ne.

Jou­lu­aat­to­na kel­lo 12 ko­koon­tui pie­ni suo­ma­lais­jouk­ko St.Rup­rechts-kirk­koon kuu­le­maan jou­lu­rau­han ju­lis­tus­ta, ku­ten pe­rin­tee­seen kuu­luu. Kir­kon edes­sä ole­val­la au­ki­ol­la oli kynt­ti­lä­me­ri, juu­ri tä­män kir­kon edes­sä al­koi nuo­ri ter­ro­ris­ti am­mus­kel­la mar­ras­kuun alus­sa. Ko­ro­nan vuok­si oli va­rat­ta­va paik­ka kirk­koon etu­kä­teen ja is­tut­ta­va koko ti­lai­suu­den ajan kas­vo­suo­ja naa­mal­la. Em­me myös­kään saa­neet lau­laa kir­kos­sa, mut­ta kir­kon edes­sä vi­ri­tim­me yh­des­sä ja kau­ka­na toi­sis­tam­me sei­so­en lau­lun “Maa on niin kau­nis“.

Ajoin kirk­koon omal­la au­tol­la vält­tääk­se­ni jul­ki­sen lii­ken­teen aat­to­tun­gok­sen. Pa­luu­mat­kal­la poik­ke­sin vie­mäs­sä pik­ku lah­ja­kas­sin mei­dän ra­pun van­hal­le rou­val­le, joka on ol­lut jo pari vuot­ta van­hain­ko­dis­sa. Muis­tin por­tin nu­me­ro­koo­din, mut­ta vie­rai­li­jal­la ei ole lu­paa men­nä edes ovel­le pu­hu­mat­ta­kaan si­säl­le pää­sys­tä. Soit­ta­kaa kel­loa! luki por­til­la. Tein työ­tä käs­ket­tyä, mut­ta ku­kaan ei vas­tan­nut. Soi­tin uu­des­taan ja kuu­lin epäys­tä­väl­li­sen
“Kuka siel­lä?“
Se­li­tin asi­a­ni, mut­ta vas­taa­ja ei tun­te­nut et­si­mää­ni van­hus­ta. Pyy­sin hän­tä lä­het­tä­mään por­til­le jon­kun, jol­le voi­sin pa­ket­ti­ni an­taa. Odo­tin, mi­tään ei kuu­lu­nut, ku­kaan ei tul­lut. Soi­tin kel­loa, ei vas­taus­ta.

Odo­tin, soi­tin uu­des­taan. Sil­loin juok­si pi­hal­le kiuk­kui­nen nai­nen, joka sa­noi ole­van­sa keit­ti­ö­hen­ki­lö­kun­taa:

“Tekö tääl­lä kel­loa rim­put­te­let­te? Se on kuul­kaa keit­ti­ön kel­lo ei­kä me voi­da mi­tään pa­ket­te­ja ja­el­la!“ Kään­tyi kan­noil­laan ja häi­pyi.

Mi­nua al­koi nau­rat­taa: oli jou­lu­aat­to, sei­soin na­va­kas­sa tuu­les­sa van­hain­ko­din por­til­la ane­le­mas­sa, et­tä sai­sin an­taa jou­lu­lah­jan van­hal­le ih­mi­sel­le, jol­la ei su­ku­lai­sia ole. Pää­tin, et­ten luo­vu­ta, sei­soi­sin por­til­la vaik­ka maa­il­man tap­piin eli sii­hen as­ti, kun­nes joku tu­li­si ha­ke­maan pa­ket­ti­ni.

Lo­pul­ta joku hoi­ta­jis­ta il­mes­tyi por­til­le ja lu­pa­si vie­dä tu­li­ai­se­ni pe­ril­le. Hän tun­si ky­se­le­mä­ni rou­van, tie­si ker­toa tä­män voi­van hy­vin ja sa­noi vä­lit­tä­vän­sä ter­vei­se­ni. Hy­vän jou­lun toi­vo­tuk­set huu­del­tu­a­ni läh­din ko­tiin ja oma jou­lu­ni pää­si al­ka­maan.