Mi­ten usein ol­len­kaan ti­lan­teis­sa, jois­sa se­koi­tan pas­ma­ni to­taa­li­ses­ti. Pa­him­mas­sa ta­pauk­ses­sa pu­nas­tun.

Sii­hen riit­tää se et­tä unoh­dan, et­tei saa kä­tel­lä vaan ter­veh­ti­mi­nen kuu­luu ny­ky­maa­il­mas­sa hoi­taa kyy­när­pään lem­pe­äl­lä tö­näi­syl­lä.

Tai eh­kä on sit­ten­kin niin, et­tä omas­sa mie­les­sä­ni ar­vo­tan use­at ih­mi­set it­se­ä­ni ete­vim­mik­si ja hei­dän pa­ris­saan läh­tö­koh­tai­ses­ti unoh­dan las­kea jal­ka­ni maa­han. Yri­tän niin ko­vas­ti ol­la pä­te­vä.

Tie­dät­kö sen tun­teen, kun on vä­hän kii­re tai et ole ai­van var­ma mitä pi­täi­si teh­dä mut­ta yri­tät niin ko­vas­ti, et­tä hen­ki­ses­ti et ole ja­lat maas­sa. Meno on vä­hän etu­ke­nois­ta ja hä­täis­tä. Ja sit­ten al­kaa se sä­hel­tä­mi­nen ja pu­nas­te­lu.

Yri­tän muis­tut­taa it­se­ä­ni, huo­nol­la me­nes­tyk­sel­lä, et­tä an­tai­sin ti­lan­teen tul­la luok­se ja rau­hal­li­ses­ti tu­tus­tun sii­hen kuun­nel­len ja sit­ten vas­ta osal­lis­tua.

Pu­nas­tu­nee­na­kin voi jat­kaa pu­het­ta ja te­ke­mis­tä. Se lie­nee pa­ras­ta mitä sii­nä ti­lan­tees­sa voi teh­dä.

Eräs työ­ka­ve­ri­ni ker­ran sa­noi ku­vaa­vas­ti, et­tä hän on usein uu­sien ih­mis­ten kans­sa va­ro­vai­nen tu­tus­tu­ja. Kun ky­syin mitä on va­ro­vai­nen tu­tus­tu­mi­nen, hän sel­ven­si et­tä hän mie­luus­ti en­sin kuun­te­lee ja tun­nus­te­lee ti­lan­net­ta ja ih­mi­siä en­nen kuin osal­lis­tuu.

To­te­sim­me et­tä se vai­kut­taa hel­pos­ti ty­lyl­tä tai etäi­sel­tä ja vä­hän jö­röl­tä, mut­ta oi­ke­as­ti se on lä­hel­lä kuun­te­lun nin­ja­ta­soa. Yri­tän it­se ol­la niin in­no­kas kuun­te­li­ja, et­tä syyl­lis­tyn kes­keyt­tä­mään pu­hu­jan tuon tuos­ta­kin.

Kuun­te­lun nin­ja­ta­sol­la kuu­lem­ma teh­dään muis­tiin­pa­no­ja ja an­ne­taan toi­sen ker­toa rau­has­sa.

To­del­li­suu­des­sa olen vain ope­tel­lut osal­lis­tu­maan. Olen ai­na no­loil­lut sitä, et­tä olen hil­jai­nen ja syr­jään­ve­täy­ty­vä. Kuin­ka usein mi­nua on­kaan osoi­tel­tu ke­muis­sa, kun olen kö­köt­tä­nyt soh­van nur­kas­sa yk­sin.

Ny­ky­ään jä­tän ke­mut tar­koi­tuk­sel­la vä­lis­tä. Mut­ta muis­sa so­si­aa­li­sis­sa ti­lan­teis­sa olen ope­tel­lut ta­na­kas­ti osal­lis­tu­maan pu­nas­te­lus­ta huo­li­mat­ta. Oi­ke­as­ti olen luon­nos­ta­ni siel­lä kuun­te­lun nin­ja­ta­sol­la, jos en yrit­täi­si ol­la jo­ta­kin muu­ta niin ko­vas­ti.

Jos­kus on vain pak­ko yrit­tää ko­vas­ti. Pu­nas­tu­nee­na­kin voi jat­kaa pu­het­ta ja te­ke­mis­tä. Se lie­nee pa­ras­ta mitä sii­nä ti­lan­tees­sa voi teh­dä, ku­ten to­te­sim­me toi­sen ys­tä­vä­ni kans­sa.

Ei siis mi­kään ih­me, mi­ten use­al­la pu­hu­mi­ses­sa nin­ja­ta­sol­la ole­val­la ih­mi­sel­lä on lu­kui­sia no­lo­ja pu­nas­te­lu­ko­ke­muk­sia ta­ka­tas­kus­saan. Mah­ta­va voi­ma­va­ra. Pu­nas­tu­mi­nen. Se kas­vat­taa meis­tä ko­ko­nai­sem­pia ih­mi­siä.