Kii­tos ihan älyt­tö­mäs­ti! Voi et­tä te olet­te ai­van jär­jet­tö­män hie­no ylei­sö! Tääl­lä on kuul­kaa us­ko­mat­to­man mie­le­tön tun­nel­ma juu­ri tä­nään! Täl­lai­sia rep­liik­ke­jä kuu­lem­me päi­vit­täin te­le­vi­sio-oh­jel­mien juon­ta­jien suus­ta.

Te­kee mie­li ky­syä, mil­lai­nen on jär­jet­tö­män hie­no ylei­sö, mikä to­del­la te­kee tun­nel­mas­ta mie­let­tö­män, tai mitä tar­koit­taa älyt­tö­mäs­ti kiit­tä­mi­nen. Suo­men kie­li on ri­kas, mut­ta kie­leen­kin on pe­siy­ty­nyt yh­teis­kun­nan muo­ti-il­miö: mi­kään ei enää rii­tä. Jos juon­ta­ja sa­noi­si ”to­del­la hie­no” tai ”eri­no­mai­sen hie­no”, se tun­tui­si (ai­na­kin hä­nes­tä) läl­lä­ri­mäi­sel­tä – on käy­tet­tä­vä koko ar­se­naa­li, vaik­ka sit­ten me­ni­si met­sään­kin. Ja se­hän me­nee.

Kaik­ki kie­let muut­tu­vat jon­kin ver­ran ajan mu­ka­na. Niin käy ai­na. Mei­dän oma kie­lem­me on vii­me ai­koi­na ol­lut niin ra­jus­sa muu­tok­ses­sa, et­tä jos­kus kor­vaa vih­lai­see.

Erää­nä päi­vä­nä ra­di­os­sa pu­hut­tiin jos­ta­kin oi­keus­ta­pauk­ses­ta. Toi­mit­ta­jan mie­les­tä jut­tu oli ”keis­si”, tätä sa­naa hän tois­ti tois­ta­mas­ta pääs­ty­ään niin­ku-sa­no­jen vä­lis­sä. Eh­kä tun­tuu hie­nol­ta, kun eng­lan­nin case on vään­net­ty sa­nak­si keis­si. Osoit­taa­han se toki sa­no­jan­sa suur­ta si­vis­tys­tä. Vai osoit­taa­ko?

Meil­lä suo­ma­lai­sil­la on ol­lut ai­na ta­pa­na muun­taa tiet­ty­jä sa­no­ja hie­man hel­pom­mik­si lau­sua. Pluto tu­lee suo­ma­lai­ses­ta suus­ta ulos sa­na­na luto, Fiat on vii­at­ti, Ja­gu­ar ja­ku­aa­ri, Ford voor­ti ja niin edel­leen. Ei­kä sii­nä mi­tään pa­haa, sa­nat vain tai­pu­vat mur­tei­den mu­kaan.

Se on ai­van eri asia kuin jär­jet­tö­myy­det, älyt­tö­myy­det ja mie­let­tö­myy­det. Tai se, et­tä kie­leen ote­taan vä­ki­sin sa­no­ja muis­ta kie­lis­tä, lä­hin­nä eng­lan­nis­ta.

Tä­män päi­vän ”si­vis­ty­nyt” ih­mi­nen me­nee din­ne­ril­le ja ruo­ka on ihan ”fain”. Ei­kä ny­kyih­mi­sen mie­les­tä mi­kään ole mi­tään, jos nimi on suo­men­kie­li­nen. Tu­lee mie­leen van­ha jut­tu mum­mos­ta, joka ky­syi: ”Mis­sä se sem­mo­nen Aku­ta on?” Ai­kaan­sa seu­raa­va pu­he­kump­pa­ni vas­ta­si: ”Se on sii­nä Itel­lan ja Des­ti­an vä­lis­sä”.

Mur­teet taas, ne ovat rik­kaus. Toi­vot­ta­vas­ti ne säi­ly­vät ikui­ses­ti. On viih­dyt­tä­vää kuun­nel­la ai­toa kar­ja­lan mur­ret­ta, sa­von vi­än­tä­mi­nen on suo­ras­taan her­kul­lis­ta.

Ruo­ve­den mur­re kuu­luu hä­mä­läis­mur­tei­siin. Kun kir­joit­taa Goog­le-ha­ku­ko­nee­seen ”Suo­men mur­re­kir­jan ää­nit­teet”, löy­tää siel­tä kuun­nel­ta­vak­seen ruo­ve­ti­sen Euf­ro­syy­ne Leh­to­sen ta­ri­noin­nin.

Kun Ruo­ve­si voit­ti vuon­na 1957 Suo­men kau­neim­man kir­kon­ky­län tit­te­lin, toi­mit­ta­ja Nii­lo Iha­mä­ki esit­te­li ra­di­o­ra­por­tis­saan Ruo­vet­tä ker­to­en ru­nol­li­ses­ti, kuin­ka kirk­ko­ve­neet kul­ki­vat näi­tä lau­la­via sel­kiä, jot­ka ovat kei­nu­tel­leet myös ru­non ruh­ti­nai­ta. Ker­taa­kaan hän ei sa­no­nut, et­tä Ruo­ve­si on älyt­tö­män kau­nis.

Kie­leen­kin on
pe­siy­ty­nyt
yh­teis­kun­nan
muo­ti-il­miö:
mi­kään ei enää rii­tä.