Kun meil­le tuli te­le­vi­sio jos­kus 1960-lu­vun tait­tees­sa, siel­tä ei tul­lut muis­taak­se­ni kuin Kyl­li-täti ja Ka­me­ra­kier­ros. Luon­to-oh­jel­mia en muis­ta näh­nee­ni, el­lei nyt sit­ten vii­mek­si mai­ni­tus­sa näy­tet­ty muu­ta­maa mi­nuut­tia has­sua, ke­syä ha­rak­kaa is­tu­mas­sa jon­kun ol­ka­pääl­lä tai pät­kää ke­vät­muut­ta­vis­ta jout­se­nis­ta au­ra­na mus­ta­val­koi­sel­la tai­vaal­la. Ra­di­os­ta puo­les­taan tuli oh­jel­maa, jos­sa kuun­nel­tiin lin­nun ää­niä.

En­sim­mäi­set muis­ti­ku­va­ni te­le­vi­si­os­sa esi­te­tyis­tä var­si­nai­sis­ta luon­to­do­ku­men­teis­ta ja -sar­jois­ta ovat vas­ta noin 30 vuo­den ta­kaa, kun omat lap­se­ni seu­ra­si­vat las­ten kat­se­lu­ai­kaan eläi­mis­tä ker­to­via oh­jel­mia. To­tuin sil­loin toi­mi­maan sen­suu­ri­na ja vaih­ta­maan ka­na­vaa ai­na, kun oh­jel­man si­säl­tö muut­tui ikä­väk­si. Ja sen se teki lä­hes joka ker­ta: mil­loin pör­röi­siä eläi­men poi­ka­sia uh­ka­si joku him­pu­tin hauk­ka dra­maat­ti­sen mu­sii­kin sä­es­tyk­sel­lä, tai sit­ten pen­tu ek­syi tai emo hyl­kä­si sen.

Juo­nen kään­teet tie­tys­ti tuo­vat ker­to­muk­seen jän­ni­tys­tä ja toi­min­taa, ja oh­jel­mien te­ki­jät ole­tet­ta­vas­ti nou­dat­ta­vat van­haa kun­non draa­man kaar­ta: oh­jel­mas­sa pi­tää ol­la al­ku, ris­ti­rii­ta, rat­kai­su ja lop­pu. Ris­ti­rii­ta tup­paa useim­mi­ten kui­ten­kin ole­maan uh­ka tai vaa­ra, ei­kä lop­pu­tu­los ole ai­na eri­tyi­sen mu­ka­va. Niin­hän se luon­nos­sa usein me­nee, mut­ta en ha­lu­ai­si sitä yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti kat­soa – riit­tää et­tä tie­dän sen. Olen toki näh­nyt kel­po ku­vaus­ta eläin­ten elä­mäs­tä il­man raa­te­lua tai jat­ku­vaa uh­kaa­kin, mut­ta ai­ka har­voin. Ai­koi­naan joku lap­sis­ta­ni eh­ti ai­na jär­kyt­tyä kyy­ne­liin as­ti, jos olin lii­an hi­das et­siy­ty­mään toi­sen ka­na­van pe­su­ai­ne­mai­nok­seen.

Luon­to­do­ku­ment­tien pe­rus­muo­to ei lie­ne kym­me­nien vuo­sien ai­ka­na muut­tu­nut: ku­vat ja tek­niik­ka ovat to­sin ny­ky­ään mah­ta­van hie­no­ja, mut­ta it­se ta­ri­na vaa­tii vie­lä­kin ka­na­va­hyp­pe­lyä. Sii­nä vai­hees­sa, kun lem­peä-ää­ni­nen ker­to­ja to­te­aa: ”Ve­si­lin­nun poi­ka­sen elä­mä kul­kee vaa­ras­ta toi­seen…” tai ”Kar­hut he­räi­le­vät – poi­ka­sil­la on edes­sään vaa­ran vuo­si…” pois­tun kyy­dis­tä. Osaan jo aa­vis­taa, mitä ta­pah­tuu, kun kuu­len lau­seen: ”Poi­ka­set kat­so­vat maa­il­maa en­si ker­ran sil­mät avoin­na, ei­vät­kä aa­vis­ta…”.

Ei mi­nus­ta ole kat­so­maan, mi­ten hai käy hyl­keen kimp­puun, tai käär­me ve­tää ti­ai­sen poi­ka­sia ki­taan­sa. Oi­ke­as­taan mi­nul­le so­pi­si par­hai­ten do­ku­ment­ti, jos­sa ker­ro­taan: täs­sä muu­ra­hai­nen me­nee, täs­sä se kan­taa tik­kua, täs­sä se taas me­nee ja on ihan tyy­ty­väi­nen muu­ra­hai­suu­teen­sa. Ei­kä ku­kaan hyök­kää sen kimp­puun tai as­tu isol­la saap­paal­la pääl­le.

Ha­lu­ai­sin il­man muu­ta kat­soa luon­to-oh­jel­mia ja eläin­ten elä­mää, niin it­se kuin las­ten­las­te­ni kans­sa, mut­ta il­man jat­ku­via ikä­vyyk­siä. Sik­si toi­von­kin, et­tä näi­den do­ku­ment­tien oh­jel­ma­tie­toi­hin kir­jat­tai­siin uh­ka­tie­dot: poi­ka­set vaa­ras­sa 2 ker­taa, hyök­käys 2 ker­taa ja joku jou­tuu syö­dyk­si 1 ker­ta.