Toi­si­naan ar­ki ja suo­rit­ta­mi­nen imai­see mu­kaan­sa niin, et­tä päi­vät hu­jah­ta­vat ohit­se lä­hes huo­maa­mat­ta. Per­jan­tai­na sitä ha­vah­tuu, et­tä jaa­has, taas­ko on vii­kon­lop­pu, mi­hin­käs se viik­ko oi­kein hä­vi­si.

Te­ke­mi­nen ei maa­il­mas­ta lopu, ei­kä uu­sia aja­tuk­sia mah­du pää­hän, jos jat­ku­vas­ti kul­kee sa­maa la­tua eteen­päin. Olen huo­man­nut, et­tä puu­hel­laan teh­dyt tu­let ovat hyvä tapa aloit­taa päi­vä. Te­ke­mi­seen on kes­ki­tyt­tä­vä ja sit­ten on mal­tet­ta­va odot­taa, et­tä vesi kie­huu. Saa­tan jopa py­säh­tyä kuun­te­le­maan tu­len rä­ti­nää ja vain is­tua het­ken pai­koil­laan, näin­kin on käy­nyt. Ei toki joka aa­mu, mut­ta jos­kus. 

Elä­vän tu­len seu­raa­mi­sen li­säk­si kä­sil­lä te­ke­mi­nen py­säyt­tää pai­koil­leen ja tuo huo­mi­on tä­hän het­keen. Käy­tän­nön ko­ke­mus on mo­nes­ti osoit­ta­nut, et­tä neu­lo­mi­nen rau­hoit­taa lauk­kaa­van mie­le­ni. Neu­lo­es­sa pui­kot liik­ku­vat ja tu­lok­se­na val­mis­tuu pipo tai pu­se­ro. Mut­ta neu­le ei ete­ne, jos sa­mal­la yri­tän mul­ti­tas­ka­ta. En voi sii­vo­ta keit­ti­ö­tä ja sa­mal­la neu­loa, on pak­ko va­li­ta. Juu­ri se va­lit­se­mi­nen on mo­nes­ti avain­sa­na mie­len­rau­haan, te­ke­mis­tä kun riit­tää lo­put­to­mas­ti.

Jo­kin jän­nä jut­tu on kui­ten­kin sii­nä, et­tä jos tar­tun neu­le­puik­ko­jen si­jaan virk­kuu­kouk­kuun, niin jo­han nou­see ve­ren­pai­neet ei­kä mie­li­a­la ta­saan­nu yh­tään, päin­vas­toin. It­se­ään on siis kuun­nel­ta­va tar­koin, kun miet­tii mikä mi­nua rau­hoit­taa ar­jen kii­rei­den kes­kel­lä. 

Meil­le suo­ma­lai­sil­le sau­na on var­mas­ti ai­na toi­mi­nut ar­ki­sen aher­ruk­sen py­säyt­tä­jä­nä. Se on ol­lut vii­kon ko­ho­koh­ta, kun on teh­ty fyy­sis­tä työ­tä ja pa­ker­ret­tu lei­pää per­heel­le. On se sitä vie­lä­kin, vaik­ka työn­ku­vat ovat muut­tu­neet. Läp­pä­rit ja kän­ny­kät py­sy­vät ai­na sau­nan ul­ko­puo­lel­la ja hyvä niin. 

Läp­pä­rit ja kän­ny­kät py­sy­vät ai­na sau­nan ul­ko­puo­lel­la ja hyvä niin.

Yl­lät­tä­en myös kom­buc­ha on tuo­nut ar­kee­ni py­säh­ty­mi­sen het­kiä. Tun­net­han jo tuon van­han kii­na­lai­sen juo­man, jota voi val­mis­taa it­se tai os­taa kau­pas­ta val­mii­na?

Kom­buc­ha teh­dään mus­tas­ta ja vih­re­äs­tä tees­tä sekä ruo­ko­so­ke­ris­ta. Näi­den li­säk­si la­si­purk­kiin lai­te­taan vet­tä ja scoby-sie­ni ja sit­ten vain odo­tel­laan noin viik­ko, et­tä juo­ma te­key­tyy val­miik­si. Kom­buc­ha on hy­väk­si mei­dän mik­ro­bi­o­mil­le, sa­maan ta­paan kuin ha­pan­kaa­li ja kimc­hi. 

Val­mis­tan kom­buc­haa it­se ja vii­koit­tai­nen puu­has­te­lu sen kans­sa pa­kot­taa miet­ti­mään mitä olen te­ke­mäs­sä juu­ri nyt. Sil­loin­kin teen puu­hel­laan tu­let ja kei­tän raik­kaan läh­de­ve­den sen läm­mös­sä en­nen teen ja so­ke­rin li­sää­mis­tä. Kom­buc­han maku on hyvä, mut­ta en­nen kaik­kea sen val­mis­tus ja päi­vit­täi­nen naut­ti­mi­nen on tuo­nut kes­kel­le ar­kea maa­doit­tu­mi­sen het­ken, jol­loin kes­ki­tyn vain yh­teen asi­aan.

Kun suo­rit­ta­mi­sen si­jas­ta mal­tan py­säh­tyä, an­nan uu­sil­le oi­val­luk­sil­le mah­dol­li­suu­den syn­tyä. Ja se, jos mikä, on lo­pul­ta kaik­kein tär­kein­tä.