Kaik­kien niit­ten vuo­sien ajan, jot­ka olen Wie­nis­sä asu­nut, olen ai­na tul­lut ke­säl­lä Suo­meen, mat­ka kuu­luu yk­sin­ker­tai­ses­ti vuo­si­oh­jel­maa­ni, tar­vit­sen tal­ven ai­ka­na tie­toa sii­tä, et­tä voin ke­säl­lä is­tus­kel­la mö­kin ve­ran­nal­la ja tui­jot­taa jär­veä, seu­ra­ta jout­sen­ten li­pu­mis­ta sen pin­nal­la, kii­ka­roi­da kuik­ka­pa­ris­kun­taa ja pu­lah­taa sau­nan jäl­keen puh­taa­seen, peh­me­ään ve­teen. Tänä vuon­na en tie­dä vie­lä­kään, voin­ko tul­la Suo­meen tai pa­rem­min­kin, on­ko se vii­sas­ta. Mer­kil­lis­tä ai­kaa!

Si­sa­re­ni va­kuut­ta­vat mi­nul­le, et­tei Suo­mes­sa ole täl­lä het­kel­lä mi­tään vaa­raa sai­ras­tua ko­ro­naan, ja us­kon hei­tä. Mut­ta sai­ras­tu­mis­ta en niin­kään pel­kää, vaan sitä, et­ten pää­si­si­kään lo­ma­ni jäl­keen enää pa­laa­maan mö­kil­le­ni Un­ka­rin Várba­lo­giin.

Mi­nul­la on kaik­ki nämä vuo­det ol­lut Suo­men pas­si jo yk­sin sii­tä syys­tä, et­tä tun­nen yhä ole­va­ni suo­ma­lai­nen. Se on tun­ne­tus­ti yk­si par­hais­ta pas­seis­ta maa­il­mas­sa sii­nä mie­les­sä, et­tä sen kans­sa voi käy­tän­nöl­li­ses­ti kat­so­en mat­kus­taa mel­kein min­ne vain il­man, et­tä tar­vit­see hank­kia vii­su­mia. Kos­kaan en­nen mi­nul­la ei ole ol­lut on­gel­mia pas­si­ni ta­kia, mut­ta ajat ovat muut­tu­neet. Ei suo­ma­lai­nen Un­ka­riin aja­es­saan sen­tään vii­su­mia tar­vit­se, mut­ta pe­lot­ta­van tiu­kas­ti nuo­ri ra­ja­po­lii­si pas­si­a­ni jos­kus tut­kii:

– Ei­kös Suo­mi ole osa Skan­di­na­vi­aa, hän saat­taa ky­syä. On­ko Suo­mi EU-maa?

– On, on, vas­taan, ja kun ym­mär­rän heti ys­kän, li­sään vie­lä, et­tei Suo­mi ole osa Ruot­sia en­kä ole vii­me ai­koi­na käy­nyt siel­lä päin­kään.

– No, hyvä on, hän sa­noo ja viit­taa mi­nua jat­ka­maan mat­kaa.

Saat­taa ol­la kyse sii­tä, et­tä sil­le pie­nel­le ra­jal­le Al­bert­kazmér­pusz­tas­sa, jon­ka läpi ajan Várba­lo­giin tul­les­sa­ni, pan­naan töi­hin nuo­ria, vas­ta ly­hy­es­tä kou­lu­tuk­ses­ta pääs­sei­tä ra­ja­mie­hiä – ai­na­kin ne po­jat ovat kaik­ki nuo­ria – jot­ka ovat epä­var­mo­ja niin am­ma­tin vaa­ti­muk­sis­ta kuin, hm, Eu­roo­pan maan­tie­dos­ta, ja näyt­tääk­seen pä­te­vil­tä he ovat tiuk­ko­ja ja tär­kei­tä, sel­ko­kie­lel­lä tär­kei­le­viä. Mut­ta ra­ja­mie­hiä he ovat ja heil­lä on oi­keus päät­tää, saan­ko ajaa ra­jan yli vai en.

En­tä jos Suo­mes­ta pa­la­tes­sa­ni en enää pää­se­kään maal­le, Várba­lo­giin?

Toi­nen on­gel­ma on se, et­tä kun Un­ka­ri on (vi­ral­lis­ten ko­ro­na­tie­to­jen mu­kaan) sel­vin­nyt tä­hän men­nes­sä hy­vin pan­de­mi­as­ta, niin se ai­koo vas­tai­suu­des­sa­kin pi­tää tar­tun­ta­käy­rän ma­ta­la­na. Itä­val­las­sa sai­ras­tu­mis­ta­paus­ten mää­rä on uh­kaa­vas­ti taas kas­vus­sa ja tren­di näyt­tää jat­ku­van; sen seu­rauk­se­na tä­män vii­kon per­jan­tai­na tu­lee uu­del­leen voi­maan mää­räys käyt­tää kas­vo­mas­kia mar­ke­teis­sa, pos­tis­sa ja ap­tee­keis­sa. Un­ka­rin hal­li­tus saat­taa täs­sä ti­lan­tees­sa mil­loin ta­han­sa päät­tää sul­kea ra­jan Itä­val­lan suun­taan, idäs­tä päin tu­le­vil­le on jo pan­tu tiet­ty­jä ra­joi­tuk­sia.

Olen koko ko­ro­na­ke­vään ja -ke­sän ajan ol­lut iloi­nen sii­tä, et­tä voin asua maal­la. En­tä jos Suo­mes­ta pa­la­tes­sa­ni en enää pää­se­kään maal­le, Várba­lo­giin?

Tie­tys­ti mie­le­ni poh­jal­la on pel­ko sii­tä­kin, et­tä täy­teen ah­de­tus­sa len­to­ko­nees­sa on joku vi­ruk­sen kan­ta­ja. Ei ly­hyil­lä mat­koil­la mi­tään etäi­syys­mää­räyk­siä nou­da­te­ta, joka iki­nen paik­ka täy­te­tään, se on len­to­yh­ti­öil­le ta­lou­del­li­ses­ti kan­nat­ta­vam­paa. Len­to­ja on vä­hän, ko­neet ei­vät nou­se maas­ta puo­li­tyh­ji­nä. Sitä pait­si muis­tan erään suo­ma­lais­pa­ris­kun­nan ta­ri­nan: he sai­ras­tui­vat ko­ro­naan maa­lis­kuun alus­sa, ai­van tau­din le­vi­ä­mi­sen al­ku­vai­hees­sa, ei­vät­kä mie­les­tään saa­neet Wie­nis­sä tar­peel­lis­ta hoi­toa: hei­tä ei otet­tu sai­raa­laan, ku­ten he oli­si­vat ha­lun­neet. Niin­pä he va­ra­si­vat li­put Hel­sin­kiin len­tä­vään ko­nee­seen: saim­me vii­mei­set pai­kat, he iloit­si­vat.

Ker­rot­tiin­ko heil­le, et­tä mu­ka­na oli sai­rai­ta ih­mi­siä?

Tun­nen pa­ris­kun­nan. Luin hei­dän ta­ri­nan­sa fa­ce­boo­kis­ta ja jäin miet­ti­mään, mitä ta­pah­tui muil­le ko­nees­sa ol­leil­le. Ker­rot­tiin­ko heil­le, et­tä mu­ka­na oli sai­rai­ta ih­mi­siä? Tie­si­kö len­to­yh­tiö sii­tä? Tus­kin­pa. Ei ai­na­kaan sil­loin vie­lä ol­lut len­to­ken­til­lä mi­tään tar­kas­tus­ta, jo­kai­nen, joka oli li­pun va­ran­nut, pää­si ko­nee­seen.

Kuu­lin juu­ri Itä­val­lan uu­ti­sis­ta, et­tä ko­ro­naan sai­ras­tu­nut nai­nen, joka oli rik­ko­nut ka­ran­tee­ni­mää­räyk­siä ja men­nyt pos­tiin ja kaup­paan il­man kas­vo­naa­ma­ria, on saa­nut puo­len vuo­den eh­dol­li­sen van­keus­ran­gais­tuk­sen ja 800 eu­ron sa­kot.

Ko­ro­nan kans­sa ei ole leik­ki­mis­tä, se on var­ma asia, kaik­ki muu saat­taa näi­nä ai­koi­na ol­la epä­var­maa.