Kun en­sim­mäi­sen ker­ran saar­na­sin he­la­tors­tai­na 19 vuot­ta sit­ten, en ol­lut ko­vin opil­li­sis­sa tun­nel­mis­sa. Näin sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä olin edel­li­set vuo­det yrit­tä­nyt sel­vit­tää it­sel­le­ni, mis­tä kris­til­li­ses­sä us­kos­sa on kyse.

Mie­lee­ni pa­lau­tui­vat sil­loin tu­tun hen­gel­li­sen lau­lun pää­tös­sa­nat: ”Soi kir­kos­sa kii­tos­vir­si, oli ul­ko­na vih­re­ää.” Nuo sa­nat taas muis­tut­ti­vat mi­nua kah­den luok­ka­to­ve­rin hy­mys­tä, kun he kou­lu­ai­ka­na lau­loi­vat ky­sei­siä sa­no­ja. En tie­dä, mikä hei­tä sil­loin nau­rat­ti. Eh­kä ”ul­ko­na vih­re­ää” kuu­los­ti heis­tä nai­vil­ta hen­gel­li­sen lau­lun lo­pe­tuk­sel­ta.

It­sel­le­ni on käy­nyt toi­sin, sil­lä ”ul­ko­na vih­re­ää” on jää­nyt sy­dä­men ta­sol­le. Tou­ko­kuus­ta on tul­lut suo­sik­ki­kuu­kau­te­ni. Kun tuo­mi kuk­kii, sil­loin on Suo­men luon­to kau­neim­mil­laan. Tä­män opin vuo­sia sit­ten Soi­nin­ky­län kin­ke­reil­lä.

Vih­reä on toi­von väri. Kris­ti­tyt ei­vät ole kos­kaan jää­neet men­nei­syy­den van­geik­si. Jos näin oli­si ta­pah­tu­nut, kris­til­li­nen us­ko oli­si jo ajat sit­ten ka­don­nut mer­ki­tyk­sen­sä. Kris­tuk­sen läs­nä­o­lo on toi­vom­me pe­rus­ta: ”Kris­tus asuu tei­dän sy­dä­mis­sän­ne, kun te us­kot­te, ja rak­kaus on elä­män­ne pe­rus­tus ja kas­vu­poh­ja. Sil­loin te ky­ke­net­te yh­des­sä kaik­kien py­hien kans­sa kä­sit­tä­mään kai­ken le­vey­den, pi­tuu­den, kor­keu­den ja sy­vyy­den ja voit­te ta­ju­ta Kris­tuk­sen rak­kau­den, joka ylit­tää kai­ken tie­don” (Ef. 3:17–19).

Mi­nul­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tär­keä tapa pu­hua Kris­tuk­sen läs­nä­o­los­ta löy­tyy Yl­va Eg­ge­hor­nin ru­nos­ta. Tou­ko­kuun en­sim­mäi­se­nä tiis­tai­na ta­pa­sin Ala-Kol­kin kört­ti­seu­rois­sa rau­hal­li­ses­ti hy­myi­le­vän ys­tä­vä­ni, Vei­kon Vilp­pu­las­ta. Hä­nen lau­su­ma­naan olen Eg­ge­hor­nin ru­non ai­koi­naan op­pi­nut tie­tä­mään.

Runo al­kaa:

Oli ta­val­li­nen päi­vä

is­tum­me keit­ti­ös­sä

pöy­däl­lä on pul­lo Coca-Co­laa

Jee­sus ja minä