Aarre, joka ei katoa

Ra­di­os­ta kuu­luu yhä enem­män mai­nok­sia sii­tä, mi­ten ih­mis­ten kan­nat­taa si­joit­taa kul­taan. Mai­nos­het­ket ovat hy­vin teh­ty­jä, asi­an­tun­ti­juus on va­kuut­ta­van kuul­lois­ta. Kul­taan si­joit­ta­mis­ta pe­rus­tel­laan sil­lä, et­tä kul­lan ar­vo ei las­ke. Kul­las­ta luo­daan ku­vaa elä­män kes­tä­vim­pä­nä ta­lou­del­li­se­na pe­rus­ta­na, joka ei hor­ju ei­kä hä­viä.

Aarre, joka ei katoa

Ra­di­os­ta kuu­luu yhä enem­män mai­nok­sia sii­tä, mi­ten ih­mis­ten kan­nat­taa si­joit­taa kul­taan. Mai­nos­het­ket ovat hy­vin teh­ty­jä, asi­an­tun­ti­juus on va­kuut­ta­van kuul­lois­ta. Kul­taan si­joit­ta­mis­ta pe­rus­tel­laan sil­lä, et­tä kul­lan ar­vo ei las­ke. Kul­las­ta luo­daan ku­vaa elä­män kes­tä­vim­pä­nä ta­lou­del­li­se­na pe­rus­ta­na, joka ei hor­ju ei­kä hä­viä.

Meillä on toivo, meillä on Kristus

Kat­se­lin pi­me­ä­nä pak­ka­syö­nä täh­ti­tai­vaal­le ja mie­tin mil­lai­nen tai­vas Uk­rai­nas­sa mah­taa nä­kyä. Nä­kyy­kö siel­lä tai­vaal­la lain­kaan enää täh­tiä vai vain sa­vua ja tul­ta. Kuun­te­lin kirk­kaa­na ke­vät­tal­ven päi­vä­nä tu­le­van lin­tu­kon­ser­tin en­si­sä­ve­liä ja to­te­sin su­rul­li­ses­ti, et­tä lin­nun­lau­lu tai­taa Uk­rai­nas­sa ol­la täl­lä erää hil­jen­ty­nyt. Uu­ti­set so­das­ta al­ka­vat elää omaa elä­mään­sä si­säl­läm­me.

Meillä on toivo, meillä on Kristus

Kat­se­lin pi­me­ä­nä pak­ka­syö­nä täh­ti­tai­vaal­le ja mie­tin mil­lai­nen tai­vas Uk­rai­nas­sa mah­taa nä­kyä. Nä­kyy­kö siel­lä tai­vaal­la lain­kaan enää täh­tiä vai vain sa­vua ja tul­ta. Kuun­te­lin kirk­kaa­na ke­vät­tal­ven päi­vä­nä tu­le­van lin­tu­kon­ser­tin en­si­sä­ve­liä ja to­te­sin su­rul­li­ses­ti, et­tä lin­nun­lau­lu tai­taa Uk­rai­nas­sa ol­la täl­lä erää hil­jen­ty­nyt. Uu­ti­set so­das­ta al­ka­vat elää omaa elä­mään­sä si­säl­läm­me.

Pimeässä loistaa Kris­tuk­sen valo

En­si sun­nun­tai­ta kut­su­taan kir­kos­sam­me kynt­ti­län­päi­väk­si. Nimi tu­lee jo niin­kin kau­kaa kuin kes­ki­a­jal­ta, jol­loin kynt­ti­län­päi­vä­nä vi­hit­tiin käyt­töön vuo­den ai­ka­na kir­kos­sa käy­tet­tä­vät kynt­ti­lät.

Pimeässä loistaa Kris­tuk­sen valo

En­si sun­nun­tai­ta kut­su­taan kir­kos­sam­me kynt­ti­län­päi­väk­si. Nimi tu­lee jo niin­kin kau­kaa kuin kes­ki­a­jal­ta, jol­loin kynt­ti­län­päi­vä­nä vi­hit­tiin käyt­töön vuo­den ai­ka­na kir­kos­sa käy­tet­tä­vät kynt­ti­lät.

Rakkauden askelissa

Tyt­tö­se­nä lei­kim­me pi­hal­la leik­kiä, jos­sa hyp­pe­lim­me val­miik­si piir­tä­miim­me as­kel­pe­siin vä­lil­lä yh­del­lä, vä­lil­lä kah­del­la ja­lal­la. Mui­ta­kin as­kel­leik­ke­jä oli, ku­ten puis­ton puu­pölk­ky­jen pääl­lä kä­ve­lyä ja loik­ki­mis­ta ris­tiin ras­tiin. Tal­vel­la tar­kas­te­lim­me ken­kiem­me lu­mi­jäl­kiä ja koi­rien tas­sun­jäl­kiä. Ny­kyi­sin olen kiin­nos­tu­nut enem­män­kin hir­ven- ja kau­riin­jäl­jis­tä.

Rakkauden askelissa

Tyt­tö­se­nä lei­kim­me pi­hal­la leik­kiä, jos­sa hyp­pe­lim­me val­miik­si piir­tä­miim­me as­kel­pe­siin vä­lil­lä yh­del­lä, vä­lil­lä kah­del­la ja­lal­la. Mui­ta­kin as­kel­leik­ke­jä oli, ku­ten puis­ton puu­pölk­ky­jen pääl­lä kä­ve­lyä ja loik­ki­mis­ta ris­tiin ras­tiin. Tal­vel­la tar­kas­te­lim­me ken­kiem­me lu­mi­jäl­kiä ja koi­rien tas­sun­jäl­kiä. Ny­kyi­sin olen kiin­nos­tu­nut enem­män­kin hir­ven- ja kau­riin­jäl­jis­tä.

Kris­tal­li­vir­ran rannalle

Py­häin­päi­vä on kai­pauk­sen päi­vä. Se on kii­tol­li­suu­den päi­vä. Se on mur­tu­neen mie­len ja sär­ky­neen sy­dä­men päi­vä.

Kris­tal­li­vir­ran rannalle

Py­häin­päi­vä on kai­pauk­sen päi­vä. Se on kii­tol­li­suu­den päi­vä. Se on mur­tu­neen mie­len ja sär­ky­neen sy­dä­men päi­vä.

Anna toivoa, Herra

Toi­vot­to­muus vie ih­mis­tä alas­päin ma­sen­nuk­sen syö­ve­rei­hin, siel­lä haa­vei­ta ei juu­ri näy tai ne tun­tu­vat ole­van ai­van lii­an kau­ka­na. Van­ha sa­non­ta "toi­vo kan­taa" pi­tä­nee paik­kan­sa. Jos toi­voa ei näy tai kaik­ki toi­vo on jo men­nyt, ih­mi­nen on it­sen­sä kans­sa pu­las­sa tai pa­has­ti hu­kas­sa.

Anna toivoa, Herra

Toi­vot­to­muus vie ih­mis­tä alas­päin ma­sen­nuk­sen syö­ve­rei­hin, siel­lä haa­vei­ta ei juu­ri näy tai ne tun­tu­vat ole­van ai­van lii­an kau­ka­na. Van­ha sa­non­ta "toi­vo kan­taa" pi­tä­nee paik­kan­sa. Jos toi­voa ei näy tai kaik­ki toi­vo on jo men­nyt, ih­mi­nen on it­sen­sä kans­sa pu­las­sa tai pa­has­ti hu­kas­sa.