Sirkku Somero
Koti-ikävää
Kirkonkellot
Ikävä on varmasti meistä jokaiselle tuttu tunne. Leireillä ja matkoilla on ikävöity kotiin ja vastaavasti kotona on ikävöity poissa olevia.
Kirkkovuodessa tulevan sunnuntain aihe on Jumalan kansan koti-ikävä, jossa ei ole kysymys reissussa koetusta ikävästä omaan sänkyyn nukkumaan pääsystä. Taivasikävää voi tuntea kuka tahansa, mutta yleensä se alkaa lisääntyä, kun voimat alkavat hiipua ja sairaudet ja muut harmit lisääntyä vuosien karttuessa. Voisiko sitä ehkä kuvata jopa väsymisenä tämän maailman elämään? Aletaan odottaa sitä luvattua parempaa, Raamatun ilmestyskirjassa kuvattua todellisuutta, jossa kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.
”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.” Tämä on monille siunaussanoista tuttu ote Johanneksen evankeliumista.
Millainen se taivaan koti sitten on? Jokainen, joka asiaa on joskus ajatellut, on muodostanut siitä mielessään oman käsityksensä. Ehkä juuri tuon Johanneksen evankeliumin moneen kertaan kuultuani omaan mieleeni tulee aina pitkä erittäin valoisa valkoinen loputtomiin jatkuva käytävä, jonka molemmilla puolilla on valtava määrä ovia.
Järjellä tällaista kaikki uskovat sisäänsä asuttavaa taivaan kotia on mahdoton käsittää ja tuskin sillä mitään yhtä suurta rakennusta tarkoitetaankaan. Enemmän kysymys lienee olotilasta, jossa kaikki huolta ja murhetta aiheuttava on jäänyt taakse, ikään kuin suoritettu. Tämä on vain oma ajatukseni, jota en väitä oikeaksi. Kysymykseen taivaan kodista ja sen olomuodosta ei löydy varmaa oikeaa vastausta googlettamalla eikä apua taida olla sen enempää tekoälystäkään. On luotettava siihen, että usko riittää.
Eeva-Kaisa Paloviita