Van­hem­pien ih­mis­ten, eten­kin elä­ke­läis­ten ylei­nen har­ras­tus on ha­lon­hak­kuu, jos omis­taa ke­sä­mö­kin, met­sä­pals­tan tai isom­man oma­ko­ti­ta­lo­ton­tin. Maa­seu­dul­la ajel­les­sa voi näh­dä pi­ha­pii­re­jä, mis­sä mit­ta­via hal­ko­pi­no­ja on ha­kat­tu ja pres­su­tet­tu omaan käyt­töön ja pa­han päi­vän va­ral­le.

Nuo­ruu­des­ta­ni muis­tan, et­tä van­ha se­tä­ni ylei­sen työ­ky­vyn hei­ken­ty­es­sä ja iän pai­na­es­sa kes­kit­tyi mie­lui­seen har­ras­tuk­seen, ha­lon­te­koon, niin kau­an kuin ja­lat kan­toi­vat. Myös Ruot­sis­sa asu­va si­sa­re­ni on Kai­nuun mö­kil­lään mie­hen­sä kans­sa ha­kan­nut lii­te­rin ja va­jan suu­taan myö­ten täy­teen polt­to­pui­ta, mit­kä jää­vät pää­o­sin seu­raa­vien pol­vien käyt­töön.

Pa­la­sin juu­ri Kai­nuus­ta, Puo­lan­gal­ta erä­maa­mö­kil­tä­ni, mis­sä vie­tin kak­si viik­koa täy­del­li­ses­sä rau­has­sa nä­ke­mät­tä yh­tään ih­mis­tä pait­si kylä- ja kaup­pa­reis­suil­la. Päi­vät hu­rah­ti­vat aa­mui­sin met­säs­tä­es­sä ja kuin­ka ol­la­kaan, sen jäl­keen joka päi­vä hal­ko­met­säs­sä!

Met­säl­lä koi­ra­ni, pa­ri­vuo­ti­as grand bas­set grif­fon ven­deen, on­nis­tui lä­hes joka aa­mu löy­tä­mään ajon, mut­ta jä­nik­set oli­vat vii­sai­ta, ei­vät­kä il­mes­ty­neet hau­lik­ko­ni kan­to­mat­kal­le. Tai olin niin tyh­mä, et­ten osan­nut ha­keu­tua oi­keil­le pas­si­pai­koil­le...

Ke­säl­lä han­kin mön­ki­jän, met­sä­pe­rä­kär­ryn ja ak­ku­säh­kö­sa­han. Täl­lä ka­lus­tol­la kur­vai­lin met­sis­sä­ni ha­ka­ten lat­va­kat­ko­ja ja tuu­len­kaa­to­ja ja aja­en ne pi­noon lii­te­rin vie­rus­tal­le. Täs­tä tuli kuin huu­maa. En malt­ta­nut ai­na ol­la jä­nis­pas­sis­sa­kaan, vaan jo kes­ken koi­ran ajon suun­nis­tin met­sään töi­hin ja gps’stä seu­rai­lin, mis­sä koi­ra ajaa. Koi­ra oli ai­na ka­ve­ri­na­ni rai­vaus­töis­sä ja saat­toi­pa ha­kea sin­nik­kääs­ti uu­den ajon il­ta­päi­väl­lä­kin.

Nyt pa­lat­tu­a­ni tän­ne Kek­ko­sen si­vi­li­saa­ti­oon poh­din ha­lon­hak­kuun kou­kut­ta­vuut­ta. On­han se lois­ta­vaa mo­ni­puo­lis­ta fyy­sis­tä pon­nis­te­lua, mut­ta eten­kin hen­ki­sen kun­non yl­lä­pi­tä­mis­tä ja ke­hit­tä­mis­tä. On suu­ri nau­tin­to näh­dä myös työn­sä tu­lok­set. Se an­taa it­se­tun­toa, tyy­ty­väi­syyt­tä, hy­vää miel­tä ja uut­ta in­toa. Ha­lon­te­ko to­del­la­kin on pa­ras­ta mah­dol­lis­ta vir­kis­tys­tä. Löy­dän it­se­ni mui­den reip­pai­den elä­ke­läis­ten jou­kos­ta tä­män lois­ta­van ko­ko­nais­val­tai­sen hyö­ty­toi­min­nan pa­ris­ta.

Sa­vot­ta ei ole mö­kil­lä­ni vie­lä val­mis. Tääl­lä Kek­ko­sel­la­kin ai­on teh­dä li­sää hal­ko­ja, vaik­ka mi­nul­la on kla­pe­ja 2–3 vuo­den käyt­töön. Puo­lan­gan mö­kil­lä ran­ka­ka­sat odot­ta­vat en­si ke­sää, jol­loin in­nok­kaat tal­koo­lai­set, si­sa­re­ni, mie­hen­sä ja minä ja­los­tam­me puut kau­nii­siin pi­noi­hin pi­ha­pii­rin ra­ko­hir­si­lii­te­riin ja - la­toon, pää­o­sin tu­le­vil­le pol­vil­le.

Suo­sit­te­len läm­pi­mäs­ti ha­lon­te­koa kai­kil­le har­ras­tus­poh­jal­ta, vaik­ka tal­kois­sa jos omaa polt­to­puun­tar­vet­ta ei ole. Tämä on pa­ras­ta ruu­miin ja sie­lun­hoi­toa hek­ti­sen elä­män vas­ta­pai­no­na.