Lat­ta­ri­mu­sii­kin ny­ky­ku­nin­kaak­si ti­tu­lee­ra­tul­la Bad Bun­nyl­la on kap­pa­le, jos­sa hän su­ree sitä, et­tei ai­ka­naan ot­ta­nut va­lo­ku­vaa. Ei ha­lan­nut, ei suu­del­lut. Ei tart­tu­nut het­keen sil­loin kun oli­si voi­nut.

Tä­män iän myö­tä jo­kai­nen tai­taa oi­val­taa: voit men­nä nuo­ruu­te­si paik­koi­hin, mut­ta et pa­la­ta sii­hen ai­kaan. Tuo­lit ovat sa­mat, ran­ta on sama, jos­kus ih­mi­set­kin. Ai­ka ei.

Kun it­se nyt täy­tän 60, olen al­ka­nut epäil­lä, et­tä ikään­ty­mi­nen ei ole pel­käs­tään luo­pu­mis­ta, vaan sii­hen kuu­luu va­li­koi­vaa ka­pi­naa. Nyt voi jät­tää te­ke­mät­tä ne asi­at, jot­ka ei­vät kos­kaan ol­leet omia. Ky­sy­mys kuu­luu, eh­tii­kö vie­lä teh­dä asi­at, jot­ka ovat.

Olen työs­ken­nel­lyt Ruo­ve­si-leh­des­sä yli 20 vuot­ta. En­sim­mäi­nen ke­sä­toi­mit­ta­ja­pes­ti­ni oli vuon­na 1989. Sen ke­sän va­lo­ku­vis­sa Noi­ta­roc­kis­sa soit­ti Po­pe­da, noi­dak­si va­lit­tiin Tuo­mas Vin­ha ja Ka­le­las­sa vie­rai­li 15 000 ih­mis­tä.

Ruo­ve­del­le hain har­joit­te­li­jak­si mum­mun ta­kia. Ha­lu­sin kuul­la ta­ri­noi­ta So­me­ron Mar­tan elä­mäs­tä, pik­ku­rui­sen, sit­ke­än Pa­jus­ky­län mum­mun.

Mart­ta ker­toi, mi­ten hän oli 17-vuo­ti­aa­na ka­ran­nut ik­ku­nas­ta tans­sei­hin Hömp­pö­lään, kun ei saa­nut sin­ne lu­van kans­sa men­nä. Tans­si­kol­tus­sa oli edes­sä pie­ni pu­nai­nen ru­set­ti, muis­te­li mum­mu.

Kun kuun­te­lin ker­to­mus­ta mum­mun sän­gyn vie­res­sä it­se sa­ma­ni­käi­se­nä kuin Mart­ta ta­ri­nas­saan, aloin kä­sit­tää, et­tä kaik­ki mum­mut­kin ovat jos­kus ol­leet nuo­ria.

Tämä het­ki on oma ot­ta­ma­ton va­lo­ku­va­ni, jota ei ole muu­al­la kuin muis­tois­sa­ni.

Vähän romantikko, periaatteessa pessimisti, koulutukseltaan humanisti. Motto: jokaisella on tarina, jota kannattaa kuunnella.

Sirkku Somero

Ta­ri­noi­den ve­to­voi­man ta­kia va­lit­sin ylei­sen kir­jal­li­suu­den pää­ai­neek­si yli­o­pis­tos­sa. Kir­jo­jen kaut­ta pää­si­sin elä­mään mon­ta elä­mää.

Epä­röin kyl­lä. Mart­ta ei ol­lut kos­kaan saa­nut käy­dä kou­lua, ja mie­tin pit­kään, pi­täi­si­kö mi­nun va­li­ta jo­tain jär­ke­vää. Käyt­tää hy­vin se mah­dol­li­suus, jota mum­mul­le ei suo­tu.

Lii­as­ta lu­ke­mi­ses­ta Mart­ta ni­mit­täin to­rui: “me­nee sil­mät pi­lal­le".

Vä­lil­lä tun­tuu, et­tä olen saa­nut elää use­am­man elä­män.

Lo­pul­ta ajat­te­lin, et­tä jos jä­tän sy­dä­me­ni va­lin­nan te­ke­mät­tä mui­den ar­vos­tus­ten ta­kia, se jää ot­ta­mat­to­mak­si va­lo­ku­vak­se­ni, jota ka­tui­sin kah­dek­san­kymp­pi­se­nä.

Se va­lin­ta vei en­sin maa­il­mal­le, Sak­saan, Kuu­baan ja Do­mi­ni­kaa­ni­seen ta­sa­val­taan, ja myö­hem­min ta­kai­sin su­vun läh­tö­pis­tee­seen Ruo­ve­del­le.

Vä­lil­lä tun­tuu, et­tä olen saa­nut elää use­am­man elä­män.

Nuo­ri Mart­ta ei jää­nyt odot­ta­maan pa­rem­paa ai­kaa. Hän läh­ti tans­sei­hin sil­loin kun oli het­ki, pu­nai­nen ru­set­ti me­kos­saan.

Ikään­ty­es­sä al­kaa tun­nis­taa omat ot­ta­mat­to­mat va­lo­ku­van­sa ja poh­tia sitä, mit­kä vie­lä eh­tii ot­taa. Ja muis­tel­la nii­tä, joi­ta ei tul­lut ot­ta­neek­si.