Krusifiksi.
Heikki Saarinen
Hartauskirjoitus: Teatteria, kirkonmenoa
Kokoavaa toimintaa on monenlaista. Urheilu ottaa kiinni. Lukeminen on hyvä harrastus. Kulttuuritapahtumat antavat energiaa. Joskus ne jopa kääntävät tottuneita käsityksiä uuteen suuntaan.
Kuljetin viime kesänä kulttuuritapahtumasta ristiinnaulitun Jeesuksen eli krusifiksin kotiini. Takapenkki nurin ja Jeesus kyytiin! Rottien pyhimyksen päälavaste oli menossa roskalavalle. Otin talteen.
Hämeenlinnan näytelmä Hattulan kirkkomaalareista oli katsomisen arvoinen. Ensi perjantai-iltana tuo Ruovedelle kotiuttamani krusifiksi kannetaan ristisaatossa Ruoveden kirkkoon. Kirkkoon se kuuluukin, meillä kun ei tapana ole rakentaa matka-alttareita peltomaisemiin niin kuin on perinteisesti tehty Keski-Euroopan maaseuduilla. Kai tätäkin voisi harkita…
Ristiinnaulittua esittävät taideteokset ovat aina hätkähdyttäviä. Kärsimystä ja kipua kuvaava teos sopii kuitenkin tähän maailmaan. Täällä pahuuden ja väkivallan voimat riehuvat ihmisiä ja luomakuntaa murskaten. Jumala on tästä tietoinen. Hän otti ja ottaa asian vakavasti, samaistuu kärsimykseemme.
Golgatalta ei ole pitkä matka tämän maailman inhimilliseen kärsimykseen ja sotien tuhoalueille. Jumala alensi itsensä ja otti orjan muodon. Häpeäpaalusta tuli voiton merkki, jota kristitty saa ylpeänä kantaa ja kumartaa. Kärsimys ja kuolema piti murskata niiden omilla aseilla. Joka kantaa ristiä huomaa yllätyksekseen, että käy toisinkin päin. Risti kantaa kantajaansa.
Pyhäinpäivä ei ole vainajien päivä. Kuolleitten juhlaa emme tarvitse. Muistamme toki, niin kuin pitääkin, edesmenneitä rakkaitamme. Mutta kuolemisessa ja kuolemassa ei sinänsä ole mitään pyhää. Ne kuuluvat luonnollisena osana kaikkeen elämään, on sitten kyse ihmisestä tai luomakunnasta.
Pyhäinpäivä kutsuu meitä ensisijaisesti muistamaan sitä voittoa, jonka Jeesus antoi maailmalle omilleen ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan. Kirkon uskonymmärryksen näkökulmasta pyhäinpäivä on kaikkien aikojen pyhien muistamista. Kirkolla on erityispyhimyksiä ja sitten on arjen pyhiä. Heitä on elävinä maan päälläkin. Vain Jumala tuntee heidät.
Pyhien pyhyys onkin lopulta vain Kristukselta saatua lainapyhyyttä, hänessä ja hänen kanssaan elämistä. On oikein ja kohtuullista rukoilla uskon lahjaa ja kiittää tästä lahjasta silloin, kun sytyttää haudalle kynttilän läheisiään muistaen.
Pyhäinpäivä kutsuu jokaista kristittyä tähyämään kohti meille luvattua Jumalan valtakunnan täyttymystä. Ilmestyskirjan näky on huikea ja suuruudessaan käsittämätön. Sen saa kuitenkin jokainen uskoa ja pitää itselleen kuuluvana. Taivasikävä, hyvän maailman kaipaaminen, onkin uskomme elimellinen osa. Se ei tee tyhjäksi tätä elämää vaan pikemminkin osoittaa vastuumme ja tekee ajallisen elämämme tärkeämmäksi.
Pyhäinpäivän aaton ylistysvirressä ( 901:7) on kohti tuleva pyyntö: ”Vie myös viimein luoksesi, meistäkin tee pyhiäsi!”
Kimmo Huilla


