Ko­ko­a­vaa toi­min­taa on mo­nen­lais­ta. Ur­hei­lu ot­taa kiin­ni. Lu­ke­mi­nen on hyvä har­ras­tus. Kult­tuu­ri­ta­pah­tu­mat an­ta­vat ener­gi­aa. Jos­kus ne jopa kään­tä­vät tot­tu­nei­ta kä­si­tyk­siä uu­teen suun­taan.

Kul­je­tin vii­me ke­sä­nä kult­tuu­ri­ta­pah­tu­mas­ta ris­tiin­nau­li­tun Jee­suk­sen eli kru­si­fik­sin ko­tii­ni. Ta­ka­penk­ki nu­rin ja Jee­sus kyy­tiin! Rot­tien py­hi­myk­sen pää­la­vas­te oli me­nos­sa ros­ka­la­val­le. Otin tal­teen.

Hä­meen­lin­nan näy­tel­mä Hat­tu­lan kirk­ko­maa­la­reis­ta oli kat­so­mi­sen ar­voi­nen. En­si per­jan­tai-il­ta­na tuo Ruo­ve­del­le ko­tiut­ta­ma­ni kru­si­fik­si kan­ne­taan ris­ti­saa­tos­sa Ruo­ve­den kirk­koon. Kirk­koon se kuu­luu­kin, meil­lä kun ei ta­pa­na ole ra­ken­taa mat­ka-alt­ta­rei­ta pel­to­mai­se­miin niin kuin on pe­rin­tei­ses­ti teh­ty Kes­ki-Eu­roo­pan maa­seu­duil­la. Kai tä­tä­kin voi­si har­ki­ta…

Ris­tiin­nau­lit­tua esit­tä­vät tai­de­te­ok­set ovat ai­na hät­käh­dyt­tä­viä. Kär­si­mys­tä ja ki­pua ku­vaa­va teos so­pii kui­ten­kin tä­hän maa­il­maan. Tääl­lä pa­huu­den ja vä­ki­val­lan voi­mat rie­hu­vat ih­mi­siä ja luo­ma­kun­taa murs­ka­ten. Ju­ma­la on täs­tä tie­toi­nen. Hän ot­ti ja ot­taa asi­an va­ka­vas­ti, sa­mais­tuu kär­si­myk­seem­me.

Gol­ga­tal­ta ei ole pit­kä mat­ka tä­män maa­il­man in­hi­mil­li­seen kär­si­myk­seen ja so­tien tu­ho­a­lu­eil­le. Ju­ma­la alen­si it­sen­sä ja ot­ti or­jan muo­don. Hä­pe­ä­paa­lus­ta tuli voi­ton merk­ki, jota kris­tit­ty saa yl­pe­ä­nä kan­taa ja ku­mar­taa. Kär­si­mys ja kuo­le­ma piti murs­ka­ta nii­den omil­la aseil­la. Joka kan­taa ris­tiä huo­maa yl­lä­tyk­sek­seen, et­tä käy toi­sin­kin päin. Ris­ti kan­taa kan­ta­jaan­sa.

Py­häin­päi­vä ei ole vai­na­jien päi­vä. Kuol­leit­ten juh­laa em­me tar­vit­se. Muis­tam­me toki, niin kuin pi­tää­kin, edes­men­nei­tä rak­kai­tam­me. Mut­ta kuo­le­mi­ses­sa ja kuo­le­mas­sa ei si­nän­sä ole mi­tään py­hää. Ne kuu­lu­vat luon­nol­li­se­na osa­na kaik­keen elä­mään, on sit­ten kyse ih­mi­ses­tä tai luo­ma­kun­nas­ta.

Py­häin­päi­vä kut­suu mei­tä en­si­si­jai­ses­ti muis­ta­maan sitä voit­toa, jon­ka Jee­sus an­toi maa­il­mal­le omil­leen ris­tin­kuo­le­mal­laan ja ylös­nou­se­muk­sel­laan. Kir­kon us­ko­nym­mär­ryk­sen nä­kö­kul­mas­ta py­häin­päi­vä on kaik­kien ai­ko­jen py­hien muis­ta­mis­ta. Kir­kol­la on eri­tyis­py­hi­myk­siä ja sit­ten on ar­jen py­hiä. Hei­tä on elä­vi­nä maan pääl­lä­kin. Vain Ju­ma­la tun­tee hei­dät.

Py­hien py­hyys on­kin lo­pul­ta vain Kris­tuk­sel­ta saa­tua lai­na­py­hyyt­tä, hä­nes­sä ja hä­nen kans­saan elä­mis­tä. On oi­kein ja koh­tuul­lis­ta ru­koil­la us­kon lah­jaa ja kiit­tää täs­tä lah­jas­ta sil­loin, kun sy­tyt­tää hau­dal­le kynt­ti­län lä­hei­si­ään muis­ta­en.

Py­häin­päi­vä kut­suu jo­kais­ta kris­tit­tyä tä­hy­ä­mään koh­ti meil­le lu­vat­tua Ju­ma­lan val­ta­kun­nan täyt­ty­mys­tä. Il­mes­tys­kir­jan näky on hui­kea ja suu­ruu­des­saan kä­sit­tä­mä­tön. Sen saa kui­ten­kin jo­kai­nen us­koa ja pi­tää it­sel­leen kuu­lu­va­na. Tai­va­si­kä­vä, hy­vän maa­il­man kai­paa­mi­nen, on­kin us­kom­me eli­mel­li­nen osa. Se ei tee tyh­jäk­si tätä elä­mää vaan pi­kem­min­kin osoit­taa vas­tuum­me ja te­kee ajal­li­sen elä­mäm­me tär­ke­äm­mäk­si.

Py­häin­päi­vän aa­ton ylis­tys­vir­res­sä ( 901:7) on koh­ti tu­le­va pyyn­tö: ”Vie myös vii­mein luok­se­si, meis­tä­kin tee py­hi­ä­si!”

Kim­mo Huil­la