Ei­ne­säi­ti­nä olen ope­tel­lut lei­po­maan. En to­sin voi­si pi­tää pul­lan­tuok­suis­ta blo­gia. Sen ver­ran kä­ryi­sä on huus­hol­li­ni jo­kai­sen lei­von­ta­ker­ran jäl­keen.

Sun­nun­tain las­ki­ais­pul­lia lei­po­es­sa­ni jou­duin taas to­te­a­maan, et­tä vä­hin­tään vii­mei­nen pel­lil­li­nen unoh­tuu uu­niin ai­na lii­an pit­käk­si ai­kaa.

Per­hee­ni suh­tau­tuu jo hy­vin tot­tu­nees­ti lei­po­mis­har­ras­tuk­see­ni. Lai­toit­ko kel­lon käyn­tiin, mi­nul­ta ky­sy­tään. Käy­tän kyl­lä mu­na­kel­loa, mut­ta ikui­se­na mul­ti­tas­king eli mo­ni­te­ke­mi­sen ih­mee­nä on­nis­tun vii­mei­sen pel­lin su­jah­ta­es­sa uu­niin kek­si­mään mon­ta muu­ta­kin keit­ti­ö­puu­haa, jot­ka juu­ri sil­loin pi­tää teh­dä.

Jos kel­lon soi­des­sa pul­lat tar­vit­se­vat vie­lä pari mi­nuut­tia ol­lak­seen pa­ra­hul­tai­sia, on mi­nul­la juu­ri käyn­nis­sä mah­ta­va tis­kau­su­rak­ka tai ka­la­pih­vin­pais­to ja pul­lat jää­vät mus­tu­maan. Jos­sain vai­hees­sa joku kai­vaa ra­pe­at lei­von­nai­set uu­nis­ta.

Ar­vos­tuk­se­ni pul­la­lei­pu­rei­ta koh­taa nou­see joka lei­po­mis­ker­ran jäl­keen.

Las­ki­ais­pul­lau­ra­kan jäl­leen olen va­kuut­tu­nut sii­tä, et­tä lei­po­mi­nen on ran­kas­ti ali­ar­vos­tet­tu. Mi­nus­ta oi­val­li­sen ni­sun ai­kaan­saa­mi­nen on lä­hes tai­ka­temp­pu.

Lei­po­es­sa­ni huo­kai­lin jäl­leen, mi­ten mys­tis­tä hii­van käyt­täy­ty­mi­nen voi­kaan ol­la lei­von­nas­sa. Pi­his­te­li­jän 18 as­teen huo­neen­läm­pö ei taas­kaan so­pi­nut pul­la­tai­ki­nan ko­hot­ta­mi­seen.

Kik­ka­kol­mo­set tar­vit­tiin, et­tä tai­ki­na saa­tiin ko­ho­a­maan. Myös pul­lien ko­hot­ta­mi­nen mei­na­si epä­on­nis­tua, mut­ta on­nek­si lei­vi­nuu­ni oli sen ver­ran edel­li­sel­tä läm­mi­tys­ker­ral­ta läm­min, et­tä pel­ti ker­ral­laan sain pul­lat ko­ho­tet­tua siel­lä.

Lop­pu­tu­los oli mu­kiin me­ne­vä, sitä vii­meis­tä pel­lil­lis­tä lu­kuun ot­ta­mat­ta.

Ar­vos­tuk­se­ni pul­la­lei­pu­rei­ta koh­taa nou­see joka lei­po­mis­ker­ran jäl­keen. Pan­nu­ka­kut, mu­ta­ka­kut ja muf­fi­nit syn­ty­vät hel­pom­min kuin oi­val­li­set pul­lat. Pul­la­par­ka on ali­ar­vos­tet­tu ar­ki­päi­väi­syy­del­lään.

Niin tai­taa ol­la lai­ta muil­la­kin ar­ki­päi­väi­sil­lä asi­oil­la. Pe­rus­pul­lak­si­kin kut­su­taan ta­val­lis­ta ar­kea. Toi­mi­va ar­ki­viik­ko hu­jah­taa huo­maa­mat­ta ohi, kun päi­vät ryt­mit­ty­vät ru­tii­neis­ta.

Ru­tii­ni sa­nal­la­kin on vä­hän keh­no kai­ku, vaik­ka to­del­li­suu­des­sa se voi ol­la sa­lai­nen ai­ne­so­sa hy­vän ar­jen re­sep­tis­sä.

Voi­si­ko ar­jes­ta naut­tia niin kuin pul­las­ta ja mai­to­la­sil­li­ses­ta?

Mi­nua ai­na­kin ajaa kii­reen tun­tu ar­jes­sa eteen­päin, vaik­ka to­del­lis­ta kii­ret­tä ei oli­si­kaan. Tai­tai­si ol­la ai­ka is­tua kii­reen kans­sa vas­tak­kain. Eh­kä pei­lin eteen?

Ar­ki on par­haim­mil­laan tur­val­lis­ta, luo­tet­ta­vaa ja mu­ka­van ta­val­lis­ta.

Mitä jos päät­täi­si naut­tia kou­luun läh­döis­tä ja pyy­kin­pe­sus­ta? Lei­vän­mu­ruis­ta ja pa­rit­to­mis­ta su­kis­ta. Ko­e­pa­pe­rei­den näh­dyk­si kuit­taa­mi­ses­ta ja pel­lon ym­pä­ri hiih­tä­mi­ses­tä. Ar­ki ei var­mas­ti ai­na­kaan me­ni­si pi­lal­le, jos an­tai­si it­sel­leen het­ken ai­kaa py­säh­tyä huo­maa­maan sen, mis­tä het­kis­tä ar­ki muo­dos­tuu.

Ar­ki on par­haim­mil­laan tur­val­lis­ta, luo­tet­ta­vaa ja mu­ka­van ta­val­lis­ta. Pe­rus­pa­li­koi­ta, joi­den pääl­le joka ta­pauk­ses­sa syn­tyy kuin it­ses­tään se vii­mei­nen pel­lil­li­nen elä­män yl­lä­tyk­siä.