Ai­ka­moi­nen ai­he kirk­ko­ka­len­te­ris­sam­me, vai on­ko? Kos­ka, mis­tä tai mi­ten elä­mä al­kaa? Vai al­kaa­ko elä­mä ol­len­kaan? Mikä tai mitä elä­mä on?

Jot­kut sa­no­vat, et­tä nyt mi­nul­la al­koi uu­si elä­mä tai mi­nun elä­mäs­sä­ni kään­tyi uu­si sivu. Ver­ra­taan ta­pah­tu­mia van­han elä­män ai­kaan, mitä sil­loin ta­pah­tuu ja mi­hin van­ha elä­mä jäi, vai jäi­kö? Ou­toa poh­din­taa.

Elä­mä­hän voi­si ol­la näin pe­rus­tel­tu­na mei­dän omas­sa hal­lin­nas­sam­me, mut­ta on­ko se? Mitä, jos ei it­se ole val­mis elä­mään. Voi­ko elä­mää elää suo­ri­ta­mal­la, elä­mät­tä, elää toi­sen puo­les­ta, tun­te­mat­ta, odot­ta­mal­la jo­tain, te­ke­mät­tä mi­tään. Mitä elä­mäl­tä on lupa olet­taa ja mi­hin sitä pi­tää ver­ra­ta, vai pi­tää­kö?

Kuo­le­ma on var­maan yh­tä iso ih­me kuin elä­mä. Mitä on kuo­le­mi­nen? Jot­kut sa­no­vat, et­tä kuo­lin hen­ki­ses­ti tai hän on kuin kuol­lut mi­nul­le. Ai­ka lo­pul­lis­ta. Kuo­le­ma on eh­kä mei­dän ym­mär­ryk­ses­säm­me jo­tain lo­pul­lis­ta ja jo­tain, mil­lä pu­heis­sa ha­lu­taan pyyh­kiä jo­tain pois, sul­kea, unoh­taa. Ih­mi­nen, ja mik­sei kaik­ki elä­vä, kai­paa, muis­te­lee mie­lel­lään ja ker­too ta­ri­noi­ta kai­kes­ta tär­ke­äs­tä, jota oman mat­kan­sa ai­ka­na koh­taa, omis­taa, myö­tä­e­lää, an­taa.

Kuo­le­mas­ta elä­mään on­kin to­del­la ih­mei­tä täyn­nä ole­vaa mys­tiik­kaa. Voim­me vai­kut­taa to­del­la suu­res­ti mei­dän ih­mei­täm­me täyn­nä ole­vaan elä­määm­me. Täy­tyy vain ol­la var­ma, mitä oi­ke­as­ti ha­lu­aa, sil­lä ih­mi­sen ali­ta­jun­ta on ai­ka­moi­nen voi­ma, jota ei voi hui­ja­ta. Se oh­jaa mei­tä ha­lu­sim­me sitä tai ei.

Ot­si­kon ai­he, kuo­le­mas­ta elä­mään, vaa­tii ai­ka­mois­ta po­si­tii­vi­suu­ta tai suu­rem­man ym­mär­tä­mis­tä.

Kuo­le­mas­ta elä­mään tar­koit­taa uut­ta ai­ka­kaut­ta, vai­het­ta tai mi­ten ku­kin it­se päät­tää, hy­väk­syy tai us­koo. Joka ta­pauk­ses­sa jo­kai­nen it­se sa­noo vii­mei­sen sa­nan.

Jo­bin vii­mei­set sa­nat Raa­ma­tun mu­kaan ovat ”Minä tie­dän, et­tä lu­nas­ta­ja­ni elää” hän kär­si ja koki

epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta, mut­ta us­kos­saan oli vah­va, us­ko­en lu­nas­ta­jaan­sa, Kris­tuk­seen.

Vah­vo­ja hen­ki- ja us­ko­maa­il­man asi­oi­ta, joi­ta kaik­ki poh­ti­vat; elä­mää, kuo­le­maa, tai­vas­ta, ka­do­tus­ta tai ei mi­tään.

Yh­tä kaik­ki, us­koo kuka mi­hin tah­too, niin mei­tä oh­jaa moni asia, jot­ka ym­mär­ryk­sem­me tie­dos­taa ja huo­mat­ta­vas­ti suu­rem­pi osuus, mitä em­me tie­dos­ta, ym­mär­rä tai hal­lit­se, ku­ten, unet, ali­ta­jun­ta, ih­meet.

Oli iki­nä ti­lan­ne mikä vain, voi­si­ko ol­la niin, et­tä me kaik­ki ais­tim­me iloi­sen aut­ta­van vil­pit­tö­män sy­dä­men, joka par­haim­mil­laan kau­nis­taa kas­vot ja luo iloa ja hy­vää ym­pä­ril­leen.

Par­hain­ta Isäin­päi­vää kai­kil­le. Us­kal­le­taan ol­la roh­kei­ta ja an­taa elä­män oh­ja­ta koh­ti täyt­tä elä­mää kaik­kia kun­ni­oit­ta­en.

Kir­joit­ta­ja on kirk­ko­val­tuus­ton va­ra­pu­heen­joh­ta­ja